”Hallituspohja selviää ensi viikolla – riitaisaa sinipunaa pukkaa” (Ilta-Sanomien pääkirjoitus 3. 5. 2019). ”Nämä ovat hallitusvaihtoehdot: sinipuna näyttää todennäköiseltä” (Lauri Nurmen analyysi Aamulehdessä 29. 3. 2019). ”Rinne ja Orpo hakevat jo kaksintaistelua – Sipilää ohjataan sivuraiteille oppositioon” (Pekka Kinnusen analyysi Ylen verkkosivuilla 23. 11. 2018).
Tässä oli muutamia otsikoita viime kevään eduskuntavaaleja edeltäneeltä ja sen jälkeiseltä ajalta. Vastaavia esimerkkejä olisi löytynyt vaivattomasti runsaasti lisää. Julkisessa keskustelussa jauhettiin kuukausikaupalla, kuinka uusi hallitus rakentuu takuulla SDP:n ja kokoomuksen ympärille. Tätä sanomaa toistivat niin keskeisimpien medioiden pääkirjoitustoimittajat, politiikan erikoistoimittajat kuin monet heidän vakiohaastateltavansakin.
Nyt vaaleista on kulunut jotakuinkin tasan puoli vuotta ja politiikan kommentaattorit pyörittävät myllyään kuin mitään ei olisi tapahtunut. On ollut vaikea löytää yhtäkään kirjoitusta, jossa sinipunan väistämättömyydestä pauhanneet toimittajat tai asiantuntijat olisivat esittäneet itsekritiikkiä epäonnistuneista veikkailuistaan.
Ennustukset tulevasta hallituspohjasta ovat tietysti itsessään suhteellisen yhdentekeviä. Epäonnistuneet veikkaukset kuitenkin heijastavat laajempia ongelmia politiikan journalismissa ja asiantuntijakommentoinnissa.
Ensinnäkin julkisen keskustelun sinipunamania kuvastaa hyvin politiikan journalismin sisällöttömyyttä. Etenkin iltapäivälehdissä kyynisinä kovien faktojen kertojina profiloituvat politiikan toimittajat haluavat kuvata politiikkaa useimmiten likaisena pelinä, teatterina ja joukkona silmänkääntötemppuja: Yksikään puolue tai poliitikko ei koskaan tarkoita mitä sanoo ja kaikki lupaukset petetään. Lopulta kaikki himoavat vain ministerinpaikkoja ja muita valta-asemia eivätkä ideologiat tai arvot ole kuin hyväntahtoisten hölmöjen harhauttamista.
Tällaisessa katsannossa sinipuna vaikutti luonnolliselta lopputulokselta. Jos kokoomuksen ja SDP:n väliset huomattavat talous- ja sosiaalipolitiikan näkemyserot ymmärrettiin lähinnä äänestäjille syötetyksi potaskaksi, olisi hallitus helpointa rakentaa niiden ympärille. Näin saataisiin kasaan isompi koalitio, jolla olisi helpompi suojella saavutettuja valta-asemia.
Toiseksi sinipunapuhe kuvasti sitä, kuinka vähän useimmat suomalaiset politiikan kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota poliittisten järjestelmien syvempiin muutoksiin länsimaissa talouskriisien jälkeisellä aikakaudella. Kriisit ovat rapauttaneet luottamusta uusliberaaliin talouskonsensukseen ja ylipäätään uudelleenpolitisoineet yhteiskuntia. Politiikkaa ei voida analysoida vuonna 2019 samasta vinkkelistä kuin lipposlaisuuden ja blairismin huippukaudella 1990-luvulla.
Poliittisten prosessien ennakointi on aina hankalaa. Ennusteet voisivat kuitenkin osua tulevaisuudessa paremmin kohdalleen, jos politiikan kommentoinnissa keskityttäisiin hiukan enemmän sisältöihin ja hiukan vähemmän valta-asemiin, spinnaamiseen ja henkilösuhteisiin.
Kirjoittaja on tutkijana Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
uutiskirje 
