KU:n arkistosta: Itä-Saksan viimeinen puoluejohtaja piti itseään historian uhrina

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Itä-Saksan viimeinen puoluejohtaja Egon Krenz tuomittiin yhdistyneessä Saksassa vuonna 1997 kuuden ja puolen vuoden vankeuteen osuudestaan itäsaksalaisten rajavartijoiden surmaamien yli tuhannen ihmisen kohtaloon. Hän istui Spandaun vankilassa neljä vuotta ja vapautui vuonna 2003.

Syksyllä 1989 Krenz oli ollut jo vuosia puoluejohtaja Erich Honeckerin ”perintöprinssi”. Mutta vasta 18. lokakuuta 1989 puoluejohto pakotti Honeckerin eroamaan ja nimitti Krenzin hänen tilalleen.

Krenzin odotettu tähtihetki koitti varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin mitä hän oli aikoinaan kuvitellut. Itäsaksalaisten joukkopako Unkarin kautta länteen oli alkanut loppukesällä ja valtio oli hyvää vauhtia murenemassa Krenzin ympäriltä. Marraskuun 9. päivänä murtui Berliinin muuri ja 3. joulukuuta päättyi Krenzin lyhyt ura puoluejohtajana.

Historian onneton uhri

Krenz ei koskaan hyväksynyt vankeustuomiotaan. Hänen mukaansa ”syytettynä istui kylmä sota” ja kyseessä oli ”voittajan oikeus”.

Myös juuri ilmestyneissä muistelmissaan nyt 72-vuotias Krenz pitää itseään Saksan historian onnettomana uhrina: jos ei olisi ollut keisari Vilhelm II:sta, ei olisi ollut ensimmäistä maailmansotaa. Ilman sitä ei olisi ollut Adolf Hitleriä. Ilman Hitleriä ei olisi tullut toista maailmansotaa. Ja ilman toista maailmansotaa ei olisi tullut Berliinin muuria. [Vuonna 1937 syntynyt Krenz on edelleen elossa nyt marraskuussa 2019]

”Näitä tekijöitä tuskin edes mainitaan, kun valmistaudutaan Berliinin muurin kaatumisen 20-vuotispäivään”, valittaa Krenz tuoreessa brittilehti The Independentin haastattelussa.

Krenz pääsi ehdonalaisesta vuonna 2006 ja asuu nyt Dierhagenissa Mecklenburg-Vorpommernin osavaltiossa. Krenz sanoo Independentille, että ”Itä-Saksan tappio oli hänen henkilökohtainen tappionsa”.

”Emme olleet yksin vastuussa”

Krenz kertoo uskoneensa vielä muurin murtumisen jälkeenkin, että Itä-Saksa jäisi henkiin ”elinkelpoisena sosialistisena valtiona”. Krenz toteaa yhä ajattelevansa, että hänen ”unelmansa vaihtoehtoisen ja moraalisesti ylivertaisen sosialistisen Saksan valtion luomisesta tuhoutui”.

”Kapitalismi? Se yhteiskunta, joka meillä nyt on, ei voi olla historian viimeinen sana, olen vakuuttunut siitä”, sanoo Krenz brittitoimittajalle.

Krenz kertoo uskoneensa vielä muurin murtumisen jälkeenkin, että Itä-Saksa jäisi henkiin ”elinkelpoisena sosialistisena valtiona”.

Berliinin muuri kaatui lopulta vähintään 12 tuntia ennen kuin Itä-Saksan johdon päätöksen rajan aukaisemisesta piti astua voimaan. Krenz ylistää itäsaksalaisia rajavartijoita siitä, että nämä eivät ryhtyneet ampumaan muurin ylittäjiä: ”Yksikin veripisara olisi ollut katastrofi”.

Vuosien varrella rajalle ammutuista Krenz sanoo nyt, että ”jokainen surmattu rajalla oli yksi liikaa”. Mutta hän puolustautuu sanomalla, että ”me emme olisi voineet estää sitä. Se ei ollut vain kahden Saksan raja vaan myös kahden maailmanjärjestelmän raja. Me itäsaksalaiset emme yksin olleet vastuussa siitä.”

Krenz vetoaa myös John F. Kennedyyn, joka hänen mukaansa oli sanonut, että ”Berliinin muuri ei ole hyvä ratkaisu, mutta se on parempi kuin sota”.