Vasemmiston vieroksunta jatkuu lestadiolaisuudessa

Puoluekannat ovat monimuotoistuneet eikä liike enää ohjeista tai sanktioi äänestyskäyttäytymistä.

– Elokuusta 1917 alkaen Suomessa on käyty 31 eduskuntavaalit. Joka vaaleissa on kansanedustajiksi valittu vähintään kaksi lestadiolaista tai liikettä lähellä olevaa ehdokasta, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen laskee.

Enimmillään heitä on ollut kahdeksan. Suurin osa eli 81 prosenttia on ollut vanhoillislestadiolaisia, loput rauhansanalaisia. Kaksi kolmasosaa on edustanut maalaisliittoa tai keskustaa, vajaa neljäsosa on ollut vanhasuomalaisia tai kokoomuslaisia. Lisäksi joukkoon mahtuu yksi liberaali.

Vain kaksi vasemmistosta

Vain kaksi on edustanut poliittista vasemmistoa. Vuosina 1958–1970 kansanedustajana toiminut SKDL:n Martti Linna Nivalasta irtautui vanhoillislestadiolaisesta päälinjasta 1960-luvun jälkeen mutta palasi takaisin myöhemmällä iällä.

– Tiettävästi hän sympatisoi jopa taistolaisia ja on ollut käytännössä ainoa lestadiolaistaustainen vasemmiston kansanedustaja. Täytyy muistaa, että SKDL herätti laajaa huomiota köyhyyden takia eivätkä kaikki äänestäjät olleet ideologisesti marxilaisia, Talonen huomauttaa.

Pohjoiskarjalalainen pappi Eelis Manninen toimi SDP:n kansanedustajana 1958–1966.

Lestadiolaisia tai liikettä lähellä olleita ministereitä on ollut yksitoista, kaikki poliittiseen keskustaan kuuluneita. Pääministereinä ovat toimineet nuorsuomalaisten/edistyspuolueen Kaarlo Castrén vuonna 1919, Martti Miettunen kolmeen kertaan vuosien 1961-1977 välisenä aikana sekä Juha Sipilä viime vaalikaudella.

Nykyisessä eduskunnassa on kolme vanhoillislestadiolaistaustaista kansanedustajaa: keskustalaiset Markus Lohi Lapista sekä Pekka Aittakumpu ja Mikko Kinnunen Oulun vaalipiiristä. Rauhansanalaisia on kaksi: keskustan Juha Sipilä Oulun vaalipiiristä ja kristillisdemokraattien Peter Östman Vaasan vaalipiiristä.

Nykyisellä oikeusministerillä, pietarsaarelaisella Anna-Maja Henrikssonilla on vahvat sukujuuret rauhansanalaisuudessa, mutta taustastaan huolimatta hän ei edusta lestadiolaislähtöistä arvokonservatismia.

Individualismi kasvanut

Politiikasta on tullut uskonnonharjoituksesta erotettu asia 2000-luvulla.

– Vanhoillislestadiolainen liike otti tiukasti kantaa politiikkaan 1970-luvulle asti mutta sen jälkeen on tapahtunut pluralisoituminen. Tällä vuosituhannella liikkeessä ei ole enää määritelty poliittista kantaa, Talonen vahvistaa.

Pääosin liikkeen poliittis-yhteiskunnallinen suuntautuminen on edelleen linjalla keskusta-kokoomus, mutta perussuomalaisia ei ole enää torjuttu, kuten Suomen Maaseudun Puolue aikoinaan.

Kristillis-siveellisiä arvoja painottanut SMP muodosti vakavan haasteen keskustapuolueelle, mutta liikkeen johdon linjauksen vuoksi SMP:tä kannattaneita lestadiolaisia nuhdeltiin tai jopa erotettiin uskonyhteisöstään. Veikko Vennamon puolue oli protestipuolue, joka edusti repivää kriittisyyttä esivaltaa kohtaan, eikä sitä suvaittu.

Politiikan ja uskonnon sekoittamisen välttely on ollut tietoinen valinta. Esimerkiksi vanhoillisten Päivämies-lehti on korostanut äänestämisen ja kristillisten arvojen tärkeyttä mutta todennut, että uskonto ja politiikka on hyvä pitää erillään.

Lähtökohta on, että uskovien poliittiset näkemykset voivat olla erilaisia. Vihreiden äänestämisestäkään ei enää joudu liikkeen ulkopuolelle, vaikka punavihreät arvot törmäävätkin monessa vanhoillislestadiolaisen maailmankuvan kanssa.

Lars Levi Laestadius Kuva: All Over Press

Talonen korostaa, että tämä on vasta hypoteesia, mutta suostuu arvioimaan tulevaisuutta.

– Pettymys keskustaan ja Sipilään näyttää vahvistaneen perussuomalaisten kannatusta lestadiolaisten keskuudessa. He ovat arjen kansaa ja tähän perussuomalaiset ovat kyenneet vastaamaan. Hypoteesini on, että jos keskustaan petytään, vanhoillislestadiolaiset siirtyvät mieluummin perussuomalaisten kuin kristillisdemokraattien kannattajiksi.

Siitä Talonen on täysin vakuuttunut, että äänestyskäyttäytymisen ohjailuun ei enää palata.

– Se oli niin traumaattinen kokemus. Äänestyskäyttäytyminen ei enää vaikuta asemaan uskonyhteisössä eikä liike ota virallista kantaa tai sanktioi.

Suhde vasemmistoon yhä torjuva

Liikkeen historiassa on ollut pieni mutta ilmiönä kiinnostava vasemmistokytkentä. Vuosien saatossa yhteydet ovat olleet paikallisia ja marginaalisia.

Poliittiseen vasemmistoon otettiin torjuva kanta jo 1900-luvun alussa, sillä vasemmistopuolueiden ateistinen tausta ja yhteiskuntajärjestystä horjuttaneet periaatteet koettiin vieraiksi. Näiden piirteiden ei ole katsottu hävinneen vasemmistolaisesta ajattelusta edelleenkään ja poliittisen vasemmiston vieroksunta onkin yhä kolmea suurinta lestadiolaisuuden haaraa yhdistävä piirre.

Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmiston vahva kannatus erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa haastoi myös lestadiolaista liikettä. Toisaalta antikommunistista asennetta ruokki esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehden juttu Posion Anetjärven kylän rauhansanalaisesta yhteisöstä, johon kuuluvista moni oli avoimesti äärivasemmiston kannattaja.

Osana muuta uskonnollista spiritualismia ja henkivaltojen torjuntaa joutui vasemmistohenki liikkeen hampaisiin 1970-luvulla ja vasemmistolaisuudesta joutui tilille hoitokokouksissa. Poliittisen vasemmiston kannatus haluttiin kitkeä liikkeen piiristä.

Voimakkaasta työskentelystä aatteen vastustuksen eteen voi päätellä ainakin sen, että vasemmistoa tukeviakin lestadiolaisia on aina ollut olemassa.

Lähteet: Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset. Lapin yliopisto 2012.
Tapio Nykänen & Tiina Harjumaa: Vanhoillislestadiolaisuus Pohjois-Suomen kunnallispolitiikassa.
Jouko Talonen: Lestadiolaisuus, politiikka ja eduskuntavaalit 2015. Kaksi viimeistä artikkelia julkaisussa Politiikka, talous ja työ. Lestadiolaisuus maailmassa. Lapin yliopisto 2019.