Pörssikurssien romahtelu monissa osissa maailmaa viime päivinä johtunee ainakin osaksi sijoittajien havahtumisesta koronaviruksen potentiaalisiin riskeihin. Kuten markkinareaktioissa yleensä näitäkään ei ole helppoa pitää rationaalisina, suunnitelmallisina toimina vaan pikemmin laumareaktioina.
Monilla tahoilla on ryhdytty puhumaan talouspoliittisista tukitoimista. Muutama viikko sitten pidin vaatimuksia rahapoliittisesta elvytyksestä outoina. Ongelma tuolloin oli lähinnä se, että kiinalaisten tehtaitten seisoessa teollisuustuotanto muissakin maissa saattoi seisahtua, kun kansainvälisten tuotantoketjujen olennainen osa oli pysähdyksissä.
Ei ole helppo nähdä, miten koronlasku Euroopassa tai Yhdysvalloissa kiinalaiset tehtaat käynnistäisi. Korkojen laskun vaatimisen keskeinen motiivi lienee sijoittajien rauhoittaminen, jolla taas tuskin olisi ainakaan myönteisiä reaalitaloudellisia vaikutuksia.
Tällä viikolla Italia on asetettu jonkinlaiseen sisäiseen karanteeniin. Riskinä on, että maan kulutuskysyntä tämän seurauksena romahtaa. Näin voisi käydä meilläkin. Nähdäkseni oikea tapa reagoida tällaiseen mahdolliseen kulutuskysyntää kohtaavaan shokkiin on finanssipoliittinen elvytys.
Obaman aikana Yhdysvaltain presidentin talousneuvonantajia johti Jason Furman. Hän kritisoi menneellä viikolla nykyhallinnon kaavailemaa työnantajamaksujen alennusta tapana varautua epidemian aiheuttamaan talousriskiin. Hän pitää varmempana ja nopeampana yksinkertaisesti lähettää ihmisille rahaa, kuten Yhdysvalloissa reagoitiin finanssikriisiin vuonna 2008.
Furman pohtii, olisiko isompi riski varautua epidemian aiheuttamaan mahdolliseen taloustaantumaan etupainotteisesti, mutta liian aggressiivisesti vai tehdä liian vähän, liian myöhään. Hän päätyy pitämään jälkimmäistä epäviisaana.
En tiedä, miten koronavirus tulee meihin vaikuttamaan. Pidän riskiä tehdä liian vähän huomattavasti isompana kuin finanssipoliittista ylireagointia.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
uutiskirje 