Vasemmistoliiton mutkikas matka vaikutusvaltansa huipulle

Noin 3 500 kannattajaa perusti vasemmistoliiton Kulttuuritalossa ja Helsingin jäähallissa pidetyssä avoimessa kokouksessa tasan 30 vuotta sitten. Puolueen perustamiseen keväällä 1990 kului sen ensimmäisestä ideasta kolme vuotta ja pari kuukautta päälle.

Ajatus Suomen kommunistisen puolueen (SKP) ja Suomen kansandemokraattisen liiton (SKDL) yhdistämiseksi uudeksi puolueeksi lähti liikkeelle alkutalvella 1987 samaisen Kulttuuritalon kahvilassa, on siihen aikaan SKDL:n poliittisena sihteerinä toiminut Matti Hokkanen muistellut.

Kulttuuritalolla sijaitsivat kommunistien ja kansandemokraattien toimistot. Kansan suussa sitä kutsuttiin tämän vuoksi myös sirppiliiteriksi.

Kulttiksen kahvilassa pohdittiin vuoden kuluttua edessä olevia presidentinvaaleja. Mauno Koivisto oli ylivoimainen suosikki, mutta tuohon aikaan SDP:n ehdokkaan suora tuki oli poissa laskuista. Ratkaisuksi Hokkanen ja SKDL:n puheenjohtaja Reijo Käkelä keksivät kansanliikkeen. Puolueen entinen puheenjohtaja, maaherra Kalevi Kivistö houkuteltiin ehdokkaaksi, jonka asetti Liike 88, ei puolue.

Kivistö sai 10,5 prosenttia äänistä. Samalla oli syntynyt malli uudelle puolueelle.

Tarve sille oli olemassa muutenkin kuin presidentinvaalien takia. Sunnilleen samat ihmiset toimivat SKP:ssä ja SKDL:ssä. 1990-luvun lähestyessä kaksoisorganisaatiossa ei ollut enää järkeä.

1980-luvun lopulla käytiin myös vilkasta keskustelua liikkeen uudistumisesta. Yrityksistä uudistaa vanhaa luovuttiin ja perustettiin kokonaan uusi. Saatiin uusi alku, ennen kuin sosialismi romahti.

Liike vai puolue?

Vasemmistoliiton perustamis- ja alkuvaiheessa keskusteltiin siitä, pitäisikö sen olla enemmän kansanliike vai perinteinen puolue. Nyt 30 vuotta myöhemmin vasemmistoliitto on puolue, joka pitää puoluekokouksia toisin kuin alussa, ja jolla on kaikki normaalit puolue-elimet.

Kiikkuen kaakkuen on tultu tilanteeseen, jossa vasemmistoliiton kannatus viime eduskuntavaaleissa oli tasan kaksi prosenttiyksikköä pienempi kuin ensimmäisissä vaaleissaan. Vuonna 1991 vasemmistoliitto sai äänistä 10,1 prosenttia ja 19 kansanedustajaa. Vuosi sitten vaalitulos oli 8,1 prosenttia ja 16 kansanedustajaa.

Puolueen kannatus on ollut tätä huonompi vain neljän vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa. Silti sen voi sanoa olevan nyt vaikutusvaltaisempi kuin koskaan. Ministerit Li Andersson ja Aino-Kaisa Pekonen ovat ministeriöidensä ykkösiä. Aiemmilla hallituskausilla vasemmistoliitto on saanut tai halunnutkin lähinnä kakkosministerin paikkoja.

Opetusministeri ja sosiaali- ja terveysministeri ovat avainpaikoilla, kun koronaviruksen tuhoja suomalaiseen yhteiskuntaan päästään aikanaan korjaamaan.

Tärkeintä puolueen vaikutusvallan kannalta on kuitenkin se, että vasemmistoliitto on kerrankin yhtenäisenä hallituspuolue. Eduskuntaryhmän sisäistä oppositiota ei ole.

Osapuoliriita teki paluun

Juuri hallitusvastuu oli se tekijä, joka vauhditti vasemmistoliiton mukautumista puolueeksi puolueiden joukkoon 1990-luvulla.

Claes Anderssonin johtaman vasemmistoliiton ensimmäiset vuodet olivat tavallaan helppoja, vaikka Suomi syöksyi karmeaan lamaan, jonka kokemuksista on nyt alettu varoitella. Vasemmistoliiton kannalta tilanne oli selkeä: maata johti vihattu Esko Ahon – Iiro Viinasen hallitus, jonka leikkaukset olivat ennen kokemattomia.

Silloin käytiin samanlaista väittelyä, josta on ensimerkkejä nytkin nähtävissä. Pitääkö taloudellisessa kriisitilanteessa leikata vai elvyttää? Vasemmistoliitto oli luonnollisesti elvyttämisen puolella. Se varoitti ”1990-luvun virheistä” reaaliajassa.

1995 tilanne muuttui. 30-vuotisen historian paras eduskuntavaalitulos 11,2 prosenttia vei vasemmistoliiton hallitukseen. Claes Anderssonista tuli kulttuuriministeri opetusministeriöön ja eduskuntaan juuri valittu Terttu Huttu valittiin toiseksi sosiaali- ja terveysministeriksi, jota nykyään kutsutaan perhe- ja peruspalveluministeriksi.

Villi ja vapaa vasemmistoliitto päättyi siihen, jos sitä nyt oli koskaan ollutkaan. Kommunistien 1960-luvulla alkanut osapuoliriita palasi muotoaan muuttaneena vasemmistoliiton sisälle. Vanhat vähemmistöläiset Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa äänestivät heti vaalikauden alussa itsensä ulos eduskuntaryhmästä ja pian perässä meni uusi edustaja Veijo Puhjo.

Vasemmistoliitto oli puhunut vaaleissa muutoksesta, mutta joutui Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa itse leikkaamaan opintotuista, lapsilisistä ja eläkkeistä. Kaiken lisäksi leikkauksia johti vihattu Viinanen.

Hallituspolitiikka ja vanhaa osapuolijakoa muistuttanut paine, josta osa jäi eduskuntaryhmän sisälle, pakotti tiivistämään rivejä. Avoin kansanliike saattoi elää jonkun ajatuksissa, mutta arki oli ruhjovaa ja tuskaista. Puoluevaltuusto kokoontui kaksi kertaa vuodessa haukkumaan omat johtajat ja riitelemään siitä, voiko hallituksessa jatkaa.

Erilainen ekonomisti
kirkasti ilmettä

Profiililtaan vasemmistoliitto muistutti nykyistä SDP:tä. Kannattajat olivat iäkkäitä ja mielipidemittauksissa nuorisokannatus alamaissa. Vasemmistoliittoa kutsuttiin yleisesti auringonlaskun puolueeksi, joka kuihtuisi samaan kokoluokkaan kristillisten ja RKP:n kanssa.

Nuoren ja mielellään vielä naisen kosketusta kaivattiin kipeästi. Sellainen löytyi Pohjan kunnasta Uudeltamaalta. Kansantaloustiedettä Helsingin yliopistossa opiskellut Suvi-Anne Siimes oli valittu kunnanvaltuustoon 1992 ja alkoi saada nimeä laajemmaltakin.

”Erilainen ekonomisti” pääsi mukaan tv:n vaalikeskusteluun ja loppu on historiaa. Siimes valittiin ensin puolueen varapuheenjohtajaksi ja 1998 puheenjohtajaksi. Sämpylöitä leipova Siimes raikasti vasemmistoliiton julkikuvaa niin paljon, että riitaisen hallituskauden jälkeen se selvisi vuoden 1999 vaaleista pelkällä säikähdyksellä. 10,9 prosentin kannatus ja 20 kansanedustajaa.

Kulttuuriministeriksi Siimes siirtyi jo syyskuussa 1998 vastoin Claes Anderssonin toiveita. Lipposen kakkoshallituksessa hän jatkoi toisena valtiovarainministerinä.

Ensin ”ei”, sitten perustelut

Lipposen toisessa hallituksessa vasemmistoliitonkin oli helpompi hengittää. Leikkaukset olivat loppuneet ja nyt oli varaa vähän satsatakin, vaikka kirstua vahti kovan kundin ja naisministerien itkettäjän maineessa ollut Sauli Niinistö.

Eduskuntaryhmästä edellisellä kaudella erotetut palasivat takaisin ja nyt oli vähän myönteistäkin sanottavaa. Tennilän mukaan köyhyyden poistaminen tuli hallitusohjelmaan vain ”koristeeksi”, mutta vasemmistoliitto sai painettua sille myös sisältöä, hän kehaisi.

Vasemmistoliitto hävisi myös seuraavat vaalit ja joutui oppositioon vuonna 2003.

Helpommat ajat eivät palanneet puolueen sisälle. EU- ja Emu-jäsenyydestä oli kiistelty 1990-luku ja uudella vuosituhannella elämää suuremmaksi kysymykseksi nousivat kriisinhallinta ja EU:n nopean toiminnan joukot, joihin Siimes suhtautui suopeasti. Taustalla vaikuttivat Jugoslavian raa’at hajoamissodat ja ajatus siitä, että joskus rauhaan pakottamisen on oltava mahdollista siviilien suojelemiseksi.

Siimes sai vastaansa muun muassa Tennilän ja Esko Seppäsen. He näkivät molemmissa asioissa ”natottamista”.

Siimes alkoi henkisesti etääntyä johtamastaan puolueesta ja erosi kesken kauden maaliskuussa 2006. Muodollinen syy löytyi siitä, että Jaakko Laakso oli hyväksytty puolueen ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Siimes olisi halunnut lopullisen pesäeron entisiin taistolaisiin.

Siimekselle tuli vastaan se, mistä hän oli puhunut KU:n haastattelussa jo vuonna 2000: vasemmistoliiton taakkana on edelleen vanha refleksi – ensin tulee ”ei”, jo ennen kuin kuullaan perustelut.

– Minun käsitykseni vasemmistolaisuudesta on se, että se on valistunutta. Se perustuu siihen, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Täällä on nyt vaan hutkittu, hän suomi eduskuntaryhmäänsä dramaattisessa tiedotustilaisuudessa 1.3.2006.

Omatunto ei ollutkaan vasemmalla

Siimestä puheenjohtajana seurasi 1991 eduskuntaan valittu Martti Korhonen, joka oli toiminut alue- ja kuntaministerinä Lipposen kakkoshallituksessa.

Autonasentajan koulutuksen saanut Korhonen toi puolueen johtoon duunariväriä ja edeltäjäänsä tasaisemmat ajat.

Numeroiden valossa vanha meno jatkui ja eduskuntavaalitappioiden sarjassa miinusta tuli 1,1 prosenttiyksikköä ja kaksi paikkaa vuonna 2007.

Varsinainen katastrofi olivat vuoden 2009 eurovaalit. Aiempi ääniharava Esko Seppänen jäi pois eikä vasemmistoliitto saanut ehdolle valtakunnallisesti riittävän nimekästä listaa. Puolue menetti ainoan paikkansa. Ääniosuus jäi alle kuuden prosentin ja äänimäärä alle 100 000:n.

Korhonen ilmoitti eroavansa puheenjohtajan paikalta kesäkuussa 2009.

– EU:ssa on menty rahan, ahneuden ja markkinoiden ehdoilla. Sille pitää hakea selvä eurooppalainen vaihtoehto. Ja se vaihtoehto on vasemmalla, Korhonen sanoi ennen eurovaaleja.

Protesti ei kuitenkaan kanavoitunut vasemmalle, vaan Suomessa perussuomalaisille, jonka Timo Soini sai yli 130 000 ääntä.

Yhtenä vaalitappion syynä pidettiin sitä, että vasemmistoliitto yritti imagopolitiikkaa. ”Omatuntosi ajattelee kuten me”, puolue julisti. Kampanjan ilmeessä omantunnon asiaa edustivat pieni enkelityttö ja sympaattinen sininen riiviö pinkillä pohjalla.

Messiaita, onko heitä?

Korhonen ei lähtötunnelmissaan peitellyt katkeruuttaan. Kansanedustajat pakenivat vastuutaan, kun eivät lähteneet ehdokkaiksi ja hänen eroaan vaatinut Esko Seppänen ei ollut edustanut vasemmistoliittoa europarlamentissa kymmeneen vuoteen, Korhonen täräytti suoraan.

Uudeksi puheenjohtajaksi oli jo jonkin aikaa istutettu ensimmäistä varapuheenjohtajaa Paavo Arhinmäkeä, jota Seppänen kutsui vasemmistoliiton messiaaksi.

– Kai hän on hyvä, jos hänellä on Messiaan ominaisuudet, kuten on sanottu, Korhonen irvaili.

– Hänellä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Aikaa antaa näyttöjä on ollut, sillä hän on ollut viisi kuusi vuotta puoluehallituksessa ja varapuheenjohtajana muutaman vuoden. Mutta ehkä ominaisuudet puhkeavat kukkaan uudessa tehtävässä.

Nuorisokannatus alkaa kääntyä

27.6.2009 Arhinmäki sitten valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Hän voitti puoluevaltuuston kokouksessa Merja Kyllösen äänin 34–20.

Arhinmäki sanoi lyhyen puheenjohtajakampanjan osoittaneen, että rakentumassa on Uusi Vasemmistoliitto. Tavoitteeksi hän asetti tappiokierteen kääntämisen vaalivoitoksi vuonna 2011 ja 20 kansanedustajaa.

Eduskuntavaaleissa tuli kuitenkin taas takkiin ja edustajamäärä putosi 14:ään.

Puhe Uudesta Vasemmistoliitosta ei silti ollut katteetonta. Arhinmäki oli profiloitunut taitavana agitaattorina jo Vasemmistonuorten puheenjohtajana ja nyt hän pääsi esittelemään taitojaan valtakunnallisilla areenoilla.

Vaalituloksina se ei realisoitunut. Perussuomalaiset olivat tulleet ryminällä politiikkaan ja kaikkien vanhojen puolueiden kannatus aleni. Arhinmäen tyyli puri kuitenkin punavihreästi ajattelevaan nuorisoon. Vasemmistoliitto alkoi menestyä opiskelijavaaleissa ja puolueiden nuorisokannatusta mittaavissa kyselyissä. Puheet auringonlaskun puolueesta vaimenivat.

Pohjaa nykyisille asemille luotiin, kun Arhinmäki johti puoluetta ja televisiokeskusteluihin konkaripoliitikkojen rinnalle ilmestyi yhä useammin Li Andersson -niminen Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

Taas hallitukseen ja hajalle

Vuoden 2009 puheenjohtajaehdokkaat Arhinmäki ja Kyllönen olivat ministereitä Jyrki Kataisen hallituksessa vuoden 2011 vaalitappiosta huolimatta. Kulttuuriministerinä toimineen Arhinmäen kädenjälki näkyy muun muassa Helsingin keskustakirjasto Oodissa ja kesällä valmistuvassa Olympiastadionin remontissa.

Hallituksessa olemisen kirous kuitenkin seurasi vasemmistoliittoa. Nyt eduskuntaryhmästä erotettiin Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi hallituksen esityksiä vastaan äänestämisen takia.

Kataisen hallituksesta vasemmistoliitto lähti kesken kauden huhtikuussa 2014. Puolueen oli mahdotonta hyväksyä hallituksen kehysriihessä linjaamia indeksikorotusten ja lapsilisien leikkauksia.

– Siksi meille näytettiin ovea hallituksesta, kansanedustaja Kari Uotila sanoi lähdön jälkeen.

Balsamia haavoille tuli vuoden 2014 eurovaaleissa. Vasemmistoliitto otti komean voiton ja Kyllönen siirtyi eduskunnasta europarlamenttiin. Voiton toinen takuunainen oli lähes 48 000 ääntä saanut Li Andersson. Se oli hänen lopullinen läpimurtonsa valtakunnallisessa politiikassa.

Ristiriidoitta kohti uutta

Eduskuntavaaleissa 2015 tuli kuitenkin kaikkien aikojen pohjakosketus, 7,1 prosenttia ja 12 paikkaa. Puoli vuotta myöhemmin Arhinmäki ilmoitti, ettei asetu ehdolle kesän 2016 puoluekokouksessa.

Neuvoa-antavan jäsenäänestyksen jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Li Andersson, joka voitti Aino-Kaisa Pekosen.

Vuoden 2016 puoluekokousta ja puheenjohtajan vaihdosta vietettiin pitkästä aikaa seesteisissä tunnelmissa. Arhinmäki ylisti seuraajakseen valittavaa Li Anderssonia, mutta muistutti, että puheenjohtaja ei ole koskaan messias, joka ratkaisee puolueen tulevaisuuden tai kääntää puolueen nousuun.

– Sen me teemme kaikki yhdessä, hän sanoi.

Andersson taas kiitti Arhinmäkeä sukupolvensa esikuvana.

– Lueskelin tämän suhteellisen fiksun Paavon kolumneja, hän kertoi nuoruudestaan.

Li Andersson ja koko joukkueen vahva oppositiopolitiikka Juha Sipilän hallituksen kaudella palkittiin vuosi sitten eduskuntavaaleissa yhden prosenttiyksikön ja neljän kansanedustajapaikan vaalivoitolla. Se oli ensimmäinen eduskuntavaaleissa vuoden 1995 jälkeen.