Tänään 5.6.2020 on Ele Aleniuksen 95-vuotissyntymäpäivä. Hän oli vasemmistoliiton edeltäjän Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja vuosina 1967–1979. Puheenjohtajaksi hänet valittiin liiton pääsihteerin paikalta, jossa hän aloitti vuonna 1965. SKDL:n varapuheenjohtajaksi hänet oli valittu jo vuonna 1963.
Aleniuksesta tuli kansandemokraattisen liikkeen ikoninen hahmo jo hänen puheenjohtajakaudellaan. Tuo mielikuva ei heikentynyt senkään jälkeen, kun hän jätti eduskunnan vuonna 1977 ja siirtyi Suomen pankin johtokuntaan, pikemminkin päinvastoin. Siihen vaikuttivat ratkaisevasti, paitsi hänen siihenastinen poliittinen toimintansa, myös kaksi hänen kirjoittamaansa vahvasti kantaa ottanutta kirjaa: Sosialistiseen Suomeen (1969) ja Suomalainen ratkaisu (1974).
Vuonna 1970 Aleniuksen aloitteesta perustettiin SKDL:n sosialistien toimikunta. Sen jäseniksi kutsuttiin kaikki päätöselimissä, liittohallituksessa ja liittoneuvostossa, toimineet henkilöt, jotka eivät olleet SKP:n jäseniä. Toimikunta oli yhteiskuntapolitiikan pidemmän aikavälin suunnittelun ja yhteydenpidon elin, jolla ei ollut sääntömääräistä asemaa SKDL:n organisaatiossa. Tässä SKDL:n sosialistien ideologisessa orgaanissa Alenius oli mukana aina vuoteen 1990 eli vasemmistoliiton perustamiseen.
Ele Aleniuksesta tuli kansandemokraattisen liikkeen ikoninen hahmo jo hänen puheenjohtajakaudellaan.
Vasemmistoliiton avaaminen Devan taistolaisille oli pettymys
Kun vasemmistoliitto perustettiin, Alenius jättäytyi sivuun asiasta numeroa tekemättä. Hän on muistelmissaan Salatut tiet (1995) ja joissakin haastatteluissa antanut ymmärtää, että hänen mielestään SKDL oli kehittynyt – tai ainakin oli kehittymäisillään – siksi avaraksi, vasemmiston yhteistyötä aktiivisesti rakentavaksi ja monipuolista keskustelua edistäväksi sosialistiseksi puolueeksi, jonkalainen sen hän mielestään tuli olla. Puolue oli päässyt pois vahvojen ennakkoluulojen sävyttämästä torjunnasta, jota oli kohdistunut siihen 40-luvun lopusta lähtien. Se oli hyväksytty suomalaisen demokratian normaaliksi osaksi. Sitä ei enää nähty viidentenä kolonnana ja kommunistien peitejärjestönä. Tämän takia hän piti luonnollisena, että kansandemokraattinen vasemmisto olisi jatkanut toimintaansa juuri SKDL:n nimissä.
Erityisen pettynyt Alenius oli siihen, että vasemmistoliitto avattiin Devan järjestäytyneille taistolaisille, Neuvostoliittoa ja marxismi-leninismiä ihannoineille vähemmistö-kommunisteille. 1960-luvun puolivälistä alkaen SKDL:n suuri enemmistö – 80 prosenttia jäsenistöstä eli SKP:n jäsenten enemmistö ja SKDL:n sosialistit – oli vähitellen kiinteytynyt yhtenäiseksi ja selvärajaiseksi poliittiseksi liikkeeksi. Siihen, että vasemmistoliitto avattiin entisille ”stallareille”, pettyi myös joukko muitakin kansandemokraattisen liikkeen aktivisteja. Eräs tunnetuimpia oli SKP:n maineikas valistussihteeri Oiva Björkbacka.
Olin itse vaatimattomalta osaltani mukana synnyttämässä vasemmistoliittoa sen SKDL:n neuvottelukunnan jäsenenä, joka valmisteli uuden puolueen perustamista. Senkin piirissä ”taistolais-ongelmasta” keskusteltiin, mutta minun ja luultavasti myös uuden puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitun Claes Anderssonin päässä oli kysymys, onko asia mahdollista ratkaista hallinnollisesti? Ajattelinkin, että ratkaisu voisi olla vain poliittinen, ideologinen ja ohjelmallinen. Jos uusi puolue olisi näissä asioissa täysin selkeä, niin ongelman pitäisi ratketa itsestään. Mukaan lähtevät ne, jotka hyväksyvät puolueen ohjelman. Muut perustavat omia puolueitaan.
Vaikka innostus vasemmistoliiton perustavassa kokouksessa oli valtava, niin pian kävi ilmi, että valittu ratkaisu ei ollut ollut ihanteellinen. SKP:n vähemmistöstä tuli mukaan väkeä, joka toi mukanaan demokratiaan täysin sopimatonta puolue-kulttuuria, mikä heikensi merkittävästi vasemmistoliittoa pitkin 90-lukua.
Vuosikymmenen puolivälissä vasemmistoliitto joutui tekemään selvän rajauksen – joka tänään tuntunee itsestään selvältä – että puolueen jäsenenä ei voi toimia, jos on jonkin muun puoluerekisterissä olevan tai vastaavan kilpailijaksi katsottavan organisaation jäsen.
Kysymys siitä, kumpi oli vasemmistoliittoa perustettaessa ”taistolais-kysymyksessä” oikeassa – Ele Alenius vai Claes Andersson – jää ikuisesti vastausta vaille. Aleniuksen ja Björkbackan ratkaisu olisi ollut ideologisesti tyylikäs, mutta käytännössä ehkä vaikea toteuttaa. Anderssonin ratkaisu oli ehkä ainoa mahdollinen, mutta tuotti uudelle puolueelle ongelmia.
Kylmän sodan puhkeaminen muutti asetelman
Aleniuksen arvo ja suuruus paljastuu, kun katsotaan historiaa pidemmässä perspektiivissä. Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vain historia tarjoaa meille tärkeitä opetuksia. Siksi jokaista historian vaihetta on syytä tarkastella kysymällä, miten ja miksi kuhunkin tilanteeseen tultiin.
Sosialismi tuli Suomeen Saksasta viime vuosisadan ensimmäisinä vuosina väellä ja voimalla. Olimme silloin autonominen – mutta autonomiastamme vasta äskettäin kamppailemaan joutunut – osa Venäjän imperiumia. Suomen ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valittiin 80 sosiaalidemokraattia. Se, että eduskunta oli voitu perustaa ja pitää vaalit, oli seuraus Venäjän vuoden 1905 kuohunnasta.
Maamme itsenäisyydestä saamme kiittää ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen lokakuussa saamaa käännettä. Vallan ottaneet bolsevikit myöntyivät joulukuussa Suomen itsenäisyyteen, mutta toivoivat samalla, että Suomen sosiaalidemokraatit tekevän oman vallankumouksensa. Seuraavana vuonna nämä sitä yrittivätkin, mutta kärsivät tappion. Sen seurauksena kapinan Venäjälle paenneet johtajat perustivat Suomen kommunistisen puolueen Moskovassa, ja Suomesta tuli hyvin antikommunistinen ja ryssä-vihamielinen yhteiskunta.
Toinen maailmansota alkoi Hitlerin ja Stalinin tekemän sopimuksen mukaisesti, kun Saksa hyökkäsi Puolan länsiosaan ja Neuvostoliitto Puolan itäosaan, Balttian maihin ja Suomeen, jotka oli sovittu diktaattoreiden kesken Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi. Neuvostoliitto ei onnistunut miehittämään Suomea talvisodassa eikä jatkosodassakaan, mutta oli ratkaiseva tekijä maailmansodan voittavan liittokunnan puolella. Suomi sen sijaan oli taistellut hävinneen Saksan rinnalla. Neuvostoliitto oli miehittänyt koko Itä-Euroopan, ja siitä oli tullut sotilaallinen supervalta.
SKDL syntyi ennen kuin kylmä sota puhkesi. Se selittää, miksi se sai heti peräti 49 eduskuntapaikkaa. Osallistumalla hallitukseen, joka taisteli Hitlerin rinnalla ja oli pitkään miehittänyt Vienan Karjalaa, SDP oli menettänyt suuren osan kannatuksestaan. Sodan ajan ”kuutoset” ja rauhanoppositio ja nyt SKDL nähtiin työväenliikkeen paasikiviläisinä, realisteina, jotka pitivät ehdottomasti kiinni itsenäisyydestä, mutta halusivat rakentaa ystävälliset suhteet uuteen supervaltaan. Sotaa edeltäneen ajan SDP jakautui prosessissa kahtia.
Kylmän sodan puhkeaminen muutti asetelman täysin. Maanalaisuudesta vapautunut SKP kasvatti NKP:n taloudellisen tuen avulla nopeasti jäsenmääräänsä ja vahvisti asemiaan SKDL:n jäsenorganisaationa. Tämän seurauksena SKDL:ään alettiin suhtautua pelokkaasti neuvostoliittolaisen kommunismin front-organisaationa. Sosiaalidemokraattien ja oikeiston ns. aseveli-akseli otti tästä pelosta kaiken irti omassa politiikassaan. Kansandemokraattisen liikkeen kohtalon ennuste näillä eväillä olisi merkinnyt sen täydellistä häviämistä Suomen politiikasta viimeistään 90-luvun alussa.
Punavihreän ajattelun merkittävä filosofi
Vaikka Alenius suhtautui varauksellisesti vasemmistoliiton perustamiseen, se että uuden puolueen perustaminen oli mahdollista, perustui siis itse asiassa paljolti juuri hänen toimintaansa. Kansandemokraattisen liikkeen enemmistö muodosti vasemmistoliiton kannattajakunnan rungon. Se, että tämä itsenäinen enemmistö 1960–70-luvuilla vakiinnutti asemansa, perustui puolestaan ennen kaikkea Ele Aleniuksen ideologiseen ja poliittiseen johtajuuteen.
Jonkinlainen poliittinen välitilinpäätös oli Aleniuksen kirja Sosialismin ideologia ja aikakauden muutos (1985).
Hänen myöhemmin ilmestyneet kirjansa Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta (2000), Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana (2005) ja Maailmankehityksen suuri käänne (2015) ovat tehneet Ele Aleniuksesta punavihreän ajattelun merkittävän filosofin.
Kirjoittaja on osuuskaupan keskusjärjestöistä eläkkeelle jäänyt tutkimus- ja viestintäjohtaja, joka on toiminut pitkään myös SKDL:n ja vasemmistoliiton luottamustehtävissä.
uutiskirje 
