KU:n arkistosta: Venäjän Ukraina-suhteiden käänne 2000-luvun alussa

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Venäjän ja Ukrainan mutkistuneet suhteet eivät ole saaneet nykyisiä muotojaan vuodessa tai kahdessa, vaan taustalla on sekä vuosisatojen kehitystä että varsinkin noin vuodesta 2000 alkanut Venäjän hallinnon vakava pyrkimys vaikuttaa naapurimaan sisäisiin asioihin.

Venäläinen tutkiva journalisti Mihail Zygar julkaisi seitsemän vuotta sitten analyysin Vladimir Putinin ja hänen lähipiirinsä tavasta hallinnoida. Nykykatsannossa mielenkiintoinen on kirjan se osuus, jossa käsitellään Ukrainaan liittyviä Venäjän hallinnon pyrkimyksiä ja käytännön toimia. Niillä on haluttu saada naapurimaahan itselle mieluinen hallinto. Kyse ei ole ollut pelkästä politiikasta, vaan siihen liittyy myös taloudellisia ja kulttuurisia näkökohtia.

Zygarin teos ilmestyi Venäjällä 2015 ja suomeksi nimellä Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia seuraavana vuonna. Aikaisemmin muun muassa KU:n Moskovan kirjeenvaihtajana toiminut Aimo Ruusunen luki kirjan ennen sen suomentamista ja kirjoitti siitä joitakin lehtijuttuja. Tätä uutta julkaisua varten yhtä niistä on hieman stilisoitu ja otsikko on vaihdettu.

* * *

Petro Porošenko oli Ukrainan viides presidentti sitten loppuvuoden 1991, jolloin maa itsenäistyi. Vaikka hänen kautensa aikana koettiin Krimin liittäminen Venäjään (2014) ja Itä-Ukrainan sotilaallisen konfliktin alkuvaihe, joidenkin ongelmien lähtökohdat olivat vuosikymmenen takana. Osa ongelmista mutkistui jo silloin, kun Leonid Kutšma oli maan presidenttinä (1994–2005).

Venäjän politiikan 15 viime vuodesta kirjan kirjoittanut Mihail Zygar näkee Ukrainan presidentit osittain jopa sivuhenkilöinä siinä sekavassa sopassa, joksi näiden kahden maan väliset suhteet ovat kehittyneet. Eräänä ongelmien syynä hän pitää Kremlin ulkopolitiikan linjaa, jossa Ukrainan itsenäisyyttä ei oikeastaan ole arvostettu.

Zygar pitää eräinä sopan hämmentäjinä Venäjän presidenttien neuvonantajana ja maan turvallisuusneuvostossa toiminutta Aleksandr Vološinia (1999–2004) sekä samoihin aikoihin Ukrainassa tärkeissä tehtävissä ollutta Viktor Medvedtšukia. Zygar kehottaakin katsomaan kulissien taakse.

NKP:n tehtäviä presidentin hallinnolle

Neuvostoaikana ulkoministeriö hoiti suhteet ulkomaihin ja kommunistipuolue neuvostotasavaltoihin. Kun Venäjä astui Neuvostoliiton tilalle vuonna 1992, suhteita itsenäistyneihin tasavaltoihin alkoi hoitaa NKP:n toimiston ”perillisenä” presidentin hallinto. Niinpä suhteita Ukrainaan on ratkottu lähinnä siellä.

Mihail Zygar kuvaa Medvedtšukia Vladimir Putinin Kremlin viimeiseksi todelliseksi ukrainalaiseksi luottomieheksi, vaikka näkemykset eivät hänenkään kanssaan aina menneet yhteen. Kuitenkin juuri Medvedtšuk ajoi linjaa, jossa Ukrainan pääasiallinen yhteistyökumppani on Venäjä ja jossa pidetään tiukasti kiinni neuvostoaikana syntyneistä taloudellisista ja kulttuurisiteistä.

Tämän sidonnaispolitiikan näkyvä ilmenemismuoto oli Venäjän johdon sekaantuminen Ukrainan sisäpolitiikkaan juuri vuonna 2004.

Venäjä mukana Ukrainan sisäpolitiikassa

Ukrainan toinen presidentti Kutšma halusi päästä jatkamaan maan johdossa. Tarvittiin kuitenkin väliaikaisratkaisu, koska vallassa voi olla vain kaksi vaalikautta kerrallaan.

Ehdokkaaksi löytyi entinen Donetskin alueen kuvernööri, pääministeri Viktor Janukovitš. Hän hävisi ensimmäisellä kierroksella Viktor Juštšenkolle 0,55 prosentin erolla ja voitti tämän kiistanalaisella toisella kierroksella. Massiivisten mielenosoitusten jälkeen (”oranssi vallankumous”) kolmas kierros päättyi Juštšenkon selvään voittoon.

Oranssin vallankumouksen syntyyn ja vuoden 2004 vaalikampaan liittyy Mihail Zygarin mukaan Kremlin hallinnon selviä virheitä. Perusvirhe oli jo se, että Moskovassa haluttiin tukea yhtä ehdokasta.

Tässä oli Kutšman avustajalla Viktor Medvedtšukilla oma roolinsa. Vaalien lähestyessä Kiovan johdossa jahkattiin jopa sellaisella ajatuksella, että vaalit jätettäisiin kokonaan väliin ja että Kutšma jatkaisi jonkinlaisin poikkeusvaltuuksin.

Venäjän tuki Janukovitšille henkilöityi erityisesti Vladimir Putinissa. Miehet tapasivat syksyllä 2004 pari kertaa kuussa. Pisteenä iin päälle presidenttiehdokas matkusti kolme viikkoa ennen vaaleja Moskovaan Putinin syntymäpäiville.

Mihail Zygar laskee, että pikkuraha ei riittänyt. Venäjä tarjosi matkaliput alennuksella niille maassa työskennelleille ukrainalaisille, jotka lähtivät äänestämään. Venäjä myös alensi Ukrainalle myydyn energian hintaa ja poisti arvonlisäveron IVY-maihin myytävältä öljyltä ja kaasulta. Lahjojen arvo saattoi olla noin 800 miljoonaa dollaria.

Täysin politiikkaan kuulumattomana ei voine pitää sitäkään, että Viktor Medvedtšukin toukokuussa 2004 syntynyt tytär kastettiin Pietarissa ja että toinen kummeista oli Vladimir Putin.

Muistoparaatiakin siirrettiin

Mitä lähemmäs vaalit tulivat, sitä erikoisemmaksi tuki Janukovitšille muuttui. Kolme päivää ennen vaaleja, 28. lokakuuta, Kiovan pääkadulla järjestettiin paraati sen kunniaksi, että oli kulunut 60 vuotta kaupungin vapauttamisesta fasistimiehityksestä. Kaupunki tosin vapautettiin 6.11.1944, mutta juhlia siirrettiin, jotta ne olisivat juuri ennen vaaleja.

Moskovasta tuotiin juhlaan se Neuvostoliiton lippu, joka 1945 nostettiin Berliinin valtiopäivätalon ylle. Kadulla marssivat eri alojen taiteilijat sota-ajan asuissa. Paraatin ottivat vastaan presidentti Kutšma, pääministeri Janukovitš – sekä Venäjän presidentti Putin ja hänen hallintonsa johtaja Dmitri Medvedev.

Zygar kirjoittaa: ”Tapahtuma oli ennennäkemätön: Venäjän presidentti oli henkilökohtaisesti läsnä presidentinvaalikampanjassa vieraassa valtiossa.”

Tämä oli kolikon julkisempi puoli. Kääntöpuolella, joka sekin kyllä alkoi näkyä, oli joidenkin venäläisten politiikan kommentaattoreiden puhe vastaehdokkaasta Juštšenkosta ”venäläisvastaisena”, ”nationalistina” ja jopa ”fasistimielisenä”.

Mihail Zygar vetääkin tästä kymmentä vuotta myöhempiin aikoihin ulottuvan johtopäätöksen. Vuoden 2004 kampanja, niin kuin venäläiset sen toteuttivat, oli vuonna 2014 käynnistetyn informaatiosodan harjoittelua. ”Se, mikä kymmenen vuotta myöhemmin muuttui tragediaksi, alkoi siis farssina.”

Pitää kuitenkin muistaa, että kaikki ei edes vuonna 2004 ollut farssia. Ei esimerkiksi se, että toinen presidenttiehdokkaista, Viktor Juštšenko, yritettiin myrkyttää ja että se vaikutti vakavasti hänen kykyynsä käydä vaalikampanjaa.