Suomessa on eletty 116 demokratian vuotta, noin teoriassa. Kummallisia autoritaarisia ajatuksia tässä yhteiskunnassa kuitenkin yhä vaalitaan ja varjellaan.
Kuten taannoin kirjoitin, hämmästyttävän moni tuntuu pitävän demokratiaan elimellisesti kuuluvia ilmiöitä olemuksellisesti demokratianvastaisina. On huolestuttavaa, miten korkealla tasolla tällaista tietämättömyyttä – valittua tai ei – esiintyy.
Entinen Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder esimerkiksi kirjoitti hiljan, ettei hyväksy ”rajuja ulkoparlamentaarisia toimia” kuten nettiaddresseja yksittäisiä poliitikkoja vastaan.
Hiljennytäänpä hetkeksi tämän äärelle: entinen työmarkkinajohtaja pitää nettiaddressien kaltaista piipertelyä rajuna kansalaistoimintana sekä kansalaistoimintaa lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja ei-toivottavana.
Ajatushökötykselle olisi helppo nauraa, jos Fjäder olisi mielipiteineen yksin, mutta hän ei ole. Juuri tällaisessa ilmapiirissä rautasaappaat pääsevät marssimaan.
Taustalla leijuu yhä sisällissodan haamu: ei parane rettelöidä, tarjoilevat vielä lyijyburanaa päänsärkyyn.
Kansalaisyhteiskunnalta ja vasemmistolta on ollut suuri virhe hirttäytyä toistasataa vuotta sitten saavutettuun edustukselliseen demokratiaan ja yrittää leikkiä kuuliaista koululaista. Että kun vain itse toimimme viimeistä piirtoa lakikirjan mukaan, niin hyvät johtajat siitä palkitsevat.
Taustalla leijuu yhä käsittelemättömän sisällissodan haamu: ei parane rettelöidä, tarjoilevat vielä lyijyburanaa päänsärkyyn. Väitän, että viime kädessä tälle ylevälle pohjalle perustuu yhä tämä demokratia ja sen väkinäinen yhteiskuntarauha.
Demokratia nykyisellään on vain kehno jäljitelmä siitä, mitä kansanvalta oikeasti voisi tarkoittaa. Minimivaatimus olisi, että kansanedustajia koskisi niin sanottu imperatiivinen mandaatti: että edustettavat voisivat irtisanoa edustettavansa, jos eivät kokisi näiden toimivan lupaustensa mukaan. Nykyiseen nelivuotiseen mandaattiin ei sisälly minkäänlaista kuluttajansuojaa. Tämä on estetty jo perustuslaissa – ettei vain olisi demokratia liian demokraattinen.
Nyt ollaan kansalaisilta sitten viemässä viimeistä todellista vaikutuskeinoa, lakko-oikeutta.
Marinin hallituksen arvostelu kohdistui lähinnä ministerien sukupuoliin, kun se nyt kohdistuu harjoitettuun politiikkaan.
Välillä menevät toimittajiltakin puurot ja vellit sekaisin. Hallituksen arvostelu lähenee herkkähipiäisimpien mielestä jo vihapuhetta. Jos nyt ensin ohitetaan se ilmeinen pointti ja pihvi, että Marinin hallituksen arvostelu kohdistui lähinnä ministerien sukupuoliin, kun se nyt kohdistuu harjoitettuun politiikkaan, niin voidaan kysyä: ovathan puolestaloukkaantujat muistaneet arvostella tätä hallitusta yhtä ankarasti kuin edellistä? Itse nimittäin arvostelin, viimeksi keväällä Kulttuuriykkösessä.
Kielitieteilijänä arvostamani Janne Saarikivi puolestaan tuumaili, ettei natsia tule sanoa natsiksi, koska vuorisaarna. Vuorisaarnassahan kielletään tuomitsemasta toisia, koska kukaan ei ole viaton, ja olemaan omista vioista tarkempi kuin toisten. Erinomaisen hyviä neuvoja varsinkin näinä aikoina, mutta itse en lukisi niitä kehotuksena totuuden kiertelyyn tai sen sievistelyyn.
Vuorisaarnassa sitä paitsi kehotetaan myös rakastamaan vihollista ja tekemään toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Itse ajattelen, että totuudellinen puhe on myös rakkaudellista puhetta. Kaunista se ei aina ole, sen enempää itseä kuin muitakaan kohtaan. Totuus itsestä, yhteiskunnasta tai maailmasta ei aina ole.
Teologinen pohdinta sikseen. Ainakaan juridisesti ei tarvitse enää vääntää siitä, saako natsia sanoa natsiksi. Kyllä saa. Toimittaja, tietokirjailija ja työelämäprofessorinakin toiminut Johanna Vehkoo on vääntänyt puolestamme. Korkeimman oikeuden tulkinta on voimassa.
uutiskirje 
