Mikä yhdistää esimerkiksi lauluja ”Allendelle”, ”Lukevan työläisen kysymyksiä”, ”United Fruit” ja ”Oppimisen ylistys”? Laulavan radikalismin 1970-luvun helmiä kaikki, mutta tiiveimmin lauluja yhdistää säveltäjä: Eero Ojanen.
Hänen sävellyksissään on sellaista jännitettä ja ajatonta svengiä, joka tekee näistäkin klassikoita. Tietysti limittyneinä Brechtin, Nerudan ja Saaritsan runojen voimaan.
Eero Ojanen syntyi sodan aikana 1943 Helsingissä. Laatimassaan Ertsi-elämäkerrassa tohtori Pirjo Munck luotaa Ojasen yksityisiä, musiikillisia ja yhteiskunnallisia elämänreittejä – ajallista järjestystä joustavasti seuraten. Munckin lähdepohja on vankka: kirjallisuutta, liki 30 keskeisen haastateltavan muistitietoa, päähenkilön mietteitä ja päiväkirjoja. Syntyy muotokuva.
Musiikkimieshän Ojanen on, juuriaan myöten, mutta taustalta löytyy muutakin kiehtovaa. Hänen isänsä oli kansainvälinen shakkimestari Kaarle ”Kalle” Ojanen, joka vuosina 1950–1983 voitti 13 kertaa shakin Suomen mestaruuden ja sai siksi kutsumanimen Kaarle XIII.
Tietenkin Kalle oli Eerolle ensisijaisesti isä, ankara ja lempeä samassa persoonassa. Nelihenkinen perhe oli keskiluokkainen ja ajan oloon vanhemmat erosivat. Epävarmuutta ja itsetunnon vaikeuksia, joista Ojanen on elämässään kärsinyt, voi luetun pohjalta ymmärtää.
Matematiikka, musiikki, shakki
Kirjassa sivutaan matematiikan, musiikin ja shakin pohjimmaista yhteyttä – ohuelti tosin. Äärimmäisen intresanttia aihetta olisi ollut hyvä syventää päähenkilön pohdintana, hänhän on opiskellut paitsi musiikkia ja säveltämistä myös matematiikkaa ja tähtitiedettä. Teema jää nyt pintaan.
Ojanen eleli nuoren intellektuellin elämää. Oli Suomalaisen yhteiskoulun touhuja kavereineen ja laveaa kiinnostusta maailmaan. Piano- ja jazzharrastus määritti vahvasti hänen tietään, ja 1960-luvun jazzklubit Mäyränkolo ja Downbeat saivat hänestä vakiovieraan ja -soittajan. Pori Jazzista ja muista jazztapahtumista tuli pianisti Ojasen estradeja, soittokumppaneina kotimaan ja maailman jazzvalioita.
Tärkeämpää kuin opinnot Sibelius-Akatemiassa Ojaselle oli soittaminen ja pian sävellystyö. Myöhemmin hän kyllä vahvisti säveltämisen teoreettista pohjaansa Eero Hämeenniemen opissa.
Teatterimusiikista tuli Ojasen työkenttää, aluksi pysyvämmin KOM-teatterista ja KOM-triosta, lyhyemmin lukuisista muista yhteyksistä. Hän on aina ollut työteliäs, tarkka ja tuottelias – voi peräti hämmästellä, miten paljon reilussa puolessa vuosisadassa ehtii säveltää, johtaa ja soittaa. Ja reissata maailmalla.
Vertailukohtana Chydenius
Säveltäjänä Ojanen on pitkälti säilyttänyt yhteyden jazziin, ei aina eikä orjallisesti, vaan silti muhevana alustana. Munck perkaa hänen runsasta tuotantoaan perin pohjin – himpun verran liiankin kanssa, ja se tuo ajoittaista toiston tuntua kun puhe on useimmiten kertaluonteisesta esittävästä taiteesta. Sama ongelmahan koskee arvioitaessa vaikkapa konsertteja.
Kuulluimmat poliittisten laulujen säveltäjämme ovat Ojanen ja Kaj Chydenius. Kirjan mukaan Eero O. on pitänyt Kaj C:n sävellystöitä turhan yksinkertaisina luomuksina. Viesti on ollut ilmeisen hienovarainen eikä heidän ystävyytensä koskaan särkynyt.
Onko ylipäänsä aihetta tai oikeutta vertailla säveltäjiä, kuten Ojasta ja Chydeniusta? Mielestäni on.
Kallistun itse Ojasen kannalle ja pidän häntä sävykkäämpänä, yllättävämpänä ja monialaisempana kuin Chydeniusta, jota mielestäni useinkin rasittaa jyräävä itsetarkoituksellinen patetia. 1970-luvun agitaation tarpeisiin Kaj C:stä kehkeytyi toki maineikas ja paljon iskevämpi sävelkanuuna kuin Eero O:sta.
Perkaamaton taistolaistausta
Kovinta taistolaisaikaa Munck käsittelee pehmein ottein, haastateltavien vastauksia lähinnä vain referoiden. Munckin esittämiä kysymyksiähän emme tiedä.
KOM-teatterin, Agit Propin ja Kulttuurityöntekijöiden Liitto KTL:n kautta Ojanenkin oli aivan homman keskellä. Tutkija välttää erittelemästä poliittisia aspekteja ja kytköksiä SKP:n taistolaisfraktioon, koettamatta liioin hahmottaa näkyvänkuuluvan kulttuurijengin osuutta strategiassa. Kriittistä tutkimusta taistolaisuudesta ei ole hyödynnetty.
Hyviä asioita ajettiin – muuhun vain ajauduttiin. Sikäli Ertsi-biografia näyttäytyy jälleen yhtenä hukattuna mahdollisuutena, useamman aikaisemman jatkoksi. Se muistuttaa kovasti kollega Chydeniuksen Muistin juuri -muistelmia (2009): arvio tai edes epäily omista arveluttavista askelista puuttuu tyystin.
Yhä polttavampi onkin tarve, että joku historiantutkija laatii rehellisen kriittisen KTL-historian. Ensiarvoista se on juuri 1970-luvun kulttuurisen hegemoniapyrkimyksen kannalta, kokokuvan luomiseksi.
Avoimesti yksityisasioista
Yksityisiä asioita Ertsissä puidaan koko lailla avomielisesti. Perhe, ex-vaimot ja ystäväpiiri valottavat hyvin Ojasta ihmisenä, hänen avioliittojaan ja -erojaan, hänen ominaispiirteitään. Ja kertoo hän itsekin elämästään, sekä haastateltuna että päiväkirjasitaatein.
Monenlaista onnen jos epätoivonkin aikaa.
Eero Ojasesta piirtyy kuva ujon sovittelevana ja sympaattisena ihmisenä, paikalleen pysähtymättömänä taiteilijana.
Pirjo Munck tukeutuu laveaan materiaaliin, ja pitkältä ajalta. Teksti luistaa vaivatta. Useimpien nykyisin julkaistavien ”elämäkertojen” ja ”henkilökuvien” rinnalla teos ei kalpene laisinkaan. Työtä on tehty motivoituneesti ja usealta kantilta – työssäänhän Ojanenkin on levittäytynyt monelle taiteen saralle.
Sivuhuomiona se, että nimien kirjoitusasu olisi pitänyt yhtenäistää. Marginaalista mutta hieman kiusallista, että chileläinen Quilapayún-yhtyekin kantaa nyt kolmella tai neljällä eri tavalla kirjoitettua nimeä. Ja elämäkerrassa kuuluisi olla myös henkilöluettelo.
Pirjo Munck: Ertsi. Eero Ojasen musiikin täyttämä maailma. TA-Tieto. 326 s.
uutiskirje 
