Mielikuvaa suomalaisesta elokuvasta on jo vuosikymmenet hallinnut Aki Kaurismäen niukka estetiikka ja krumeluureista riisuttu dialogi. Vaikka muitakin ohjaajapersoonia on tänä aikana nostanut päätään, kukaan ei hyvällä tahdollakaan ajateltuna ole kyennyt aivan samaan linjakkuuteen.
Tasan 40 vuotta sitten, pääosin keväällä 1986, kuvattiin Varjoja paratiisissa. Se on jopa hieman hämmentävä osoitus tekijänsä varhaisesta taiteellisesta kypsymisestä ja omanlaisensa tunteikkuuden löytymisestä. Sitä ennen Kaurismäki oli ollut yksi monista 1980-luvun alun uusista ohjaajista, mutta nyt näytti siltä, että tämä tähti ei heti himmenisi.
Esikoisohjaus Rikos ja rangaistus (1983) oli iskevänä Dostojevski-filmatisointina vielä täynnä nuoren tekijän vimmaa, kun taas tummanpuhuva Calamari Union (1985) pursusi itsetietoista sisäpiirin vitsailua ja saavutti kulttisuosiota.
Varjoja paratiisissa taas oli kahden yksinäisen aikuisen, roskakuskin ja kaupan kassan, rakkaustarina, jossa työläisyys elämänpiirinä oli ottanut vapauttavan takaloikan edeltävien elokuvavuosien itseään ohjaavasta tiedostavaisuudesta universaalimpaan Chaplinin ja ranskalaisen perinteen henkeen.
Työväenkulttuurin Suomi
Varjoja paratiisissa (1986) on edelleen varsin ainutlaatuinen kuva aikansa vakiintuneesta työväenkulttuurisesta Suomesta. Keskikaljabaareja, viheliäisenvärisiä työvaatteita, piskuisia taukotiloja ja pukuhuoneita, piimäpurkkeja ja perjantaipulloja olisi vaikea enää kytkeä Kuolleiden lehtien (2023) nuorten pätkätyöläisten todellisuuteen. Ratikatkin kulkivat 40 vuotta sitten oransseina.
Päähenkilö Nikander (Matti Pellonpää) on hiukan busterkeatonmainen hahmo, joka tyynesti mukautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen havahtumalla itseensä todella vain elämän ja kuoleman eli rakkauden kokoisessa kysymyksessä.
Alussa Nikander suhtautuu varsin solidaarisesti pitkäaikaisen työtoverinsa (Esko Nikkari) ideaan perustaa oma firma. Työkaverin mukaan valtio ja pankit tukevat ennen muuta yrityksiä. ”Luotettavaa jätehuoltopalvelua vuodesta 1986”, suunnitellaan mainoslausetta kahvipaussilla.
Olisi kiinnostavaa nähdä elokuva siitä, miten yrityksellä olisi mennyt, ellei työtoveri olisi kuollut sairauskohtaukseen jäteautoa lastatessaan. Jos mainoslauseen irrottaa hieman kontekstistaan, siitä tulee tummanpuhuva metafora rahoitusmarkkinoiden vapautumiskehityksestä juuri vuonna 1986.
Suomen Pankki purki keskikorkosäännöstelyn, mikä oli pitkälti syynä seuraavien vuosien rajattomaan luotonantoon – ja sitä myöten 1990-luvun alun pankkikriisiin ja lamaan. Monet syyttömät menettivät paljon.
Vuosi 1986 oli tunnetusti myös monien suurten uutistapahtumien kuten Olof Palmen murhan, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja Kekkosen kuoleman vuosi. Elokuvakulttuurin alalta muistetaan usein mainita Renny Harlinin poliittiseen sensuuriin jähmettynyt Jäätävä polte, mutta samalla Varjoja paratiisissa on juuri se elokuva, jossa alkaa näkyä Kaurismäen kehitys maailmanluokan auteuriksi.
Aki Kaurismäki kuvattiin Karkkilan Kino Laikassa vuonna 2023 KU:n haastatteluun. Kuva: Antti Yrjönen
Siirtymä tyyliteltyyn epäaikaan
Kymmenen vuotta myöhemmin maailma oli jo ratkaisevalla tavalla toinen. Ison itänaapurin järjestelmä oli murentunut, Suomi oli liittynyt osaksi Euroopan unionia. Sanat ”mannermaisuus”, ”internet” ja ”sähköposti” vilisivät sanomalehtien sivuilla monille vielä outoina termeinä, joita käänneltiin multaisin peukaloin ja etusormin.
Tässä välissä Kaurismäen elokuvat olivat myös rahoitukseltaan kansainvälistyneet. Viimeisin tuotannollisesti täysin suomalainen oli Ariel (1988).
Poissa oli myös keskeisin Kaurismäki-hahmo, näyttelijä Matti Pellonpää (1951–1995). Myös Rauli Badding Somerjoki oli kuollut. Hänen esittämänsä kappale Pilvet karkaa, niin minäkin (1970) toimi avaimena elokuvalle Kauas pilvet karkaavat (1996), joka kansan suussa nimesi sittemmin melkeinpä kappaleenkin uudelleen.
Kymmenen vuotta myöhemmin maailma oli jo ratkaisevalla tavalla toinen.
Jokin uudelleensyntymä oli tapahtunut myös Kaurismäen visuaalisessa ilmeessä. Jos Varjoja paratiisissa tapahtui vielä varsin autenttisessa helsinkiläismiljöössä, Kauas pilvet karkaavat käynnisti Kaurismäen tuotannossa tyylitellymmän vaiheen, jossa viimeistellyillä lavasteilla ja vahvoilla väreillä oli entistä suurempi, suorastaan hallitseva rooli.
Suomen taloudellispoliittinen kytkeytyminen osaksi mannermaisia oloja kuljetti Kaurismäen eräänlaiseen elokuvalliseen epäaikaan, joka oli sekoitus mennyttä ja nykyisyyttä.
Nostalgisessa, hieman epätodellisessa sävytyksessä lienee kyse siitä, ettei Kaurismäki tuntenut muuttunutta maailmaa enää täysin omakseen eikä voinut sijoittaa henkilöitään luontevasti osaksi sitä. Kekkoslovakian käsite Kaurismäkeä koskevassa kirjoittelussa alkoi voimistua.
Toiveikkaasti työttömyydestä
On yhä ihmisiä, jotka väittävät vakavissaan Suomen 1995 voittaman jääkiekon MM-kullan nostaneen koko maan mielialan lamasta, mutta myös ihmisiä, joille se ei todellakaan merkinnyt muuta kuin muutamia tavallista riehakkaampia ohikulkijoita. Kulttuuriväelle samanlaisen yhteisen positiivisuuden ja ainakin hetkellisen eteenpäinkatsomisen hengen loi sen sijaan Kaurismäki uudella elokuvallaan.
Kun Kaurismäen armottomin ja illuusiottomin elokuva Tulitikkutehtaan tyttö (1990) oli osaltaan surullinen syväluenta siitä, mitä ansaitsematon nousukkuus ja hedonismi saattoi tehdä sellaisellekin ihmisyydelle, joka ei niitä kohti edes kurkottanut, Kauas pilvet karkaavat (1996) oli elokuva laman ja työttömyyden seurauksista.
Kaurismäen katse oli kuitenkin nyt capramaisen valoisa ja optimistinen. Tarinan vastoin-
käymiset eivät olleet niin musertavia, etteikö niistä saisi jääräpää myös voimaa. Hiukan sadunomaisia elementtejä Kaurismäki siihen kuitenkin tarvitsi.
Parhaiten se näkyy ensimmäisessä irtisanomiskohtauksessa. Kun ”Varjoissa” potkut saatiin Valintatalossa varsin arkisella suorasukaisuudella, ”Pilvissä” ne arvotaan ketään henkilökohtaisesti syrjimättä pelikorteilla ja liikennelaitoksen vuoropäällikköä näyttelee vieläpä taikuri Solmu Mäkelä.
Jakolinjat elävät, sota pysyy
Postmoderni henki on voimistunut myös musiikinkäytössä, joka oli nyt varsin hienostunut sekoitus kevytmusiikkia (muun muassa Baddingin Valot ja alun Lonesome Traveller ravintolapianistia näyttelevän Shelley Fisherin esittämänä) ja klassista (kuten Tšaikovskin 6. sinfonia ja Händelin Bertaridon aaria Rodelinda-oopperasta).
Myös eläimen läsnäolo korostaa elokuvan erikoista lämpöä. ”Varjoissa” koira vain juoksee Andrei Tarkovskin Stalkeria (1979) muistuttavassa jättömaisemassa erään kuolinkohtauksen jälkeen, ”Pilvien” lapsensa menettäneelle pääparille koira taas on perheenjäsen, joka otetaan syliin myös unohtumattomassa loppukuvassa.
”Pilvissä” ikään kuin toteutuu jotain siitä, mitä Kaurismäki jo ”Varjoissa” esitteli. Pienyrityksen perustaminenkin onnistuu.
Yhteiskunnalliset jakolinjat eivät ole myöskään aivan niin yksiviivaisia. Yksi elokuvan sympaattisimmista hahmoista on lopettamaan joutuvan ravintola Dubrovnikin omistaja rouva Sjöholm (Elina Salo), josta on korvaamaton apu, kun pankki ei tuttavallisen kädenpuristuksen jälkeen nähtävästi kelpuuta uuden ravintolan takaajaksi pikasuutaria.
Etenkin nykyperspektiivistä yllättävän kylmäävän etiäisen Kauas pilvet karkaavat -elokuvaan tuo televisio, jonka mies ostaa yllätykseksi rakkaalleen osamaksulla. Kun se avataan ensi kerran odottavin mielin, ensimmäisenä siitä kuuluu uutistenlukijan ääni: ”Venäjä kiristää otettaan Tšetšeniassa”.
Kaurismäen elokuvien televisiosta ei tule juuri koskaan muita kuin sotaisia uutisia.
Yövartijan yksinäisyydestä
Joku voisi kysyä, onko 2000-luvun nousukiidon lähestyessä loppuaan valmistunut Laitakaupungin valot Kaurismäen keskeisimpiä elokuvia. Se jäi vähemmälle huomiolle kuin edeltäjänsä, Cannes-menestyksen siivittämä Mies vailla menneisyyttä (2002). Kyseessähän on hiukan outo, ikään kuin nurkkaan käsketty elokuva tällä Kaurismäen kaudella, kun hänestä on rakennettu imagoa ”koko kansan Akina”.
Ruoholahden kasvottomassa, abstraktia taloudellista auktoriteettia uhkuvassa modernissa miljöössä kuvattu elokuva on tunnelmansa puolesta Kaurismäen ahdistavimpia.
Miljööt hehkuvat kylmänkelmeyttään ja historiattomuuttaan, niistä ei ole ulospääsyä. Yövartija tarkkailee ihmisiä, joiden sydämet ovat niin jäässä, että koirankin annetaan odottaa noutajaansa. Kaiketi viimeistä kertaa Kaurismäen elokuvissa poltetaan ravintoloissa sisällä, sillä tupakkakielto astuu voimaan seuraavana vuonna.
Selittämättömässä voimattomuuden tunteessa piileekin Laitakaupungin valojen keskeisyys. Se on armottominta ja pelkistetyintä Kaurismäkeä, jossa ei juuri puhalla hempeä sivutuuli – hiljainen, pelkistetty elokuva, joka ei tee arvoituksellisen tai ehkäpä vain kovin tavallisen yövartijansa yksinäisyydestä oikeastaan enempää kuin mitä se on.
Ei ole yhtä Kaurismäen Suomea
Pienen sivuroolin Laitakaupungin valoissa tekee Kati Outinen, joka näyttelee kaupan kassaa aivan kuin 20 vuotta aiemminkin. Mahtaako kyse olla juuri samasta Ilonasta, sitä Kaurismäki ei kutkuttavasti paljasta, mutta näin sopii olettaa.
Myös elokuvan loppukuvassa on kiehtova viite ”Varjoihin”. Koruton tarina saa pienen toivon värähdyksen, kun henkihieveriin hakattu päähenkilö antautuu häntä katsomaan tulleen tutun grillinpitäjänaisen apuun – kädet liittyvät toisiinsa. Varjoja paratiisissa -elokuvan rakkaustarina taas alkaa, kun kaupan kassa huomaa ensikatseiden jälkeen asiakkaansa verta vuotavan käden ja tarttuu siihen.
Kaurismäen kuvaama Suomi oli 40 vuotta sitten ehkä ruma ja harmaa, mutta tuttu ja turvallinen. 20 vuotta myöhemmin se oli siisti ja ehostunut, mutta vieras ja vaarallinen. Sen sokkeloissa hyväuskoisen selvityminen vaikuttaa jo varsin haastavalta.
Kuolleita lehtiä oli tapana kutsua Kaurismäen uudistumiseksi nuorten pääosanesittäjien myötä, mutta samasta kyse oli jo Laitakaupungin valoissa, aivan toisessa rekisterissä vain. Yksi Kaurismäen Suomi on vain unissamme.
uutiskirje 
