Näin syntyi Raid – ohjaaja Tapio Piirainen muistelee

Harva televisiosarja onnistuu olemaan sekä kulttisuosikki että kansansuosikki. Taiteellisestikin tasokas rikosdraama Raid (2000) on yksi tämän tempun tehneistä.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Tapio Piirainen kertoo KU:lle kuulleensa Raidista ensimmäistä kertaa isältään, joka oli lukenut rikostoimittaja Harri Nykäsen Raid-dekkareita.

– Luin ne sitten itsekin.

Ajatuksen tv-sarjasta heitti Piiraisen mukaan ensimmäisenä TV1:n viihdepäällikkönä työskennellyt Heikki Kahila. Elettiin 1990-luvun alkuvuosia. Nykäseltä tilattiin kahteen ensimmäiseen Raid-kirjaan perustuva käsikirjoitus, joka Piiraisen oli tarkoitus ohjata.

Dramaturgiksi palkattiin Tove Idström, ja Pekka Valkeejärvi olisi ollut Raid, Piirainen kertoo. Käsikirjoitus valmistui, mutta sitä ei koskaan kuvattu.

Piiraisen mukaan Ylen silloinen draamapäällikkö Kari Kyrönseppä ilmoitti, että nyt aletaan tehdä rikossarjojen sijaan perhesarjaa, Kotikatua, jonka toiseksi ohjaajaksi Piirainen päätyi sarjan syntyvaiheissa.

Syksyllä 1998 meneillään olivat Jari Tervon ro­maaniin pohjautuvan Poliisin poika -rikoskome­dian viimeiset kuvaukset, kun Kyrönseppä soitti, että ”teetkö mulle nyt sen Raidin”, Piirainen muistelee.

– Sanoin että joo, vaikka samaan aikaan olivat Poliisin pojan jälkityöt meneillään. Leikkasin itse sen leffan. Me mentiin Harrin kanssa mun työhuoneeseen, josta näki Ylen ”Ison Pajan” haastattelutilaan. Sanoin, että mitä jos aloitetaan tuosta? Joku ampuu pimeästä metsästä lasin lävitse kiikari­kiväärillä poliisin, kesken suoran lähetyksen.

Isompia rikoksia

Romaani ei taivu tv-sarjaksi tuosta vain sellaisenaan, saati polveileva dekkarisarja.

– Harrin kirjoissa keskitytään enemmän rikollisten välienselvittelyihin ja muihin asioihin, joihin hän oli työssään törmännyt. Ne perustuivat hänen tosi vahvaan asiantuntemukseensa suomalaisesta rikollisuudesta, alamaailmasta ja poliisista.

Piirainen halusi sarjaan jonkin isomman rikoksen ja vahvempaa yhteiskunnallista näkökulmaa, mikä Nykäsellekin sopi. Henkilöhahmoja muutettiin ja uusia keksittiin, monista jäi jäljelle pelkkä nimi.

– Romaanien Raid on sujuva naisten kanssa. Ajattelin, että täytyyhän sillä jotain puutteita olla, ei se voi olla suvereeni kaikessa. Sovittiin, että se pelkää naisia, on kömpelö niiden kanssa.

Kirjojen Jansson puolestaan on Suomen pienin poliisi, ja päässyt poliisiksi huijaamalla. Sarjan Jansson taas osoittaa hengen suuruutta olemalla viisas ja moraalinen.

Porukalla pallottelua

Piirainen kertoo, että sarjan hahmoja kehitettiin yhdessä ideoiden. Pallotteluun osallistuivat hänen ja Nykäsen lisäksi Oiva Lohtander, Kai Lehtinen (Raid), Mari Rantasila (Tarja) ja historioitsija Juha Siltala, joka toimi sarjan yhteiskunnallisena asiantuntijana.

– Esimerkiksi Janssonin erektio-ongelman ja taistolaistaustan keksi Oiva. Mulla oli silloin sellainen aataminaikuinen mersu, joten Janssonista tuli myös mersuharrastaja. Juha Siltala keksi Espoon erikoistalousalueen, ja Perse-Arska oli Nykäsen vasikka, Piirainen luettelee.

Juha Muje toi paljon pornokauppias Sund­manin hahmoon, Tuula Nyman apulaispoliisi­mestari Ritva Hakalaan ja niin edelleen.

– Tv-draaman ja elokuvan tekemisen idea on se, että ohjaaja hyödyntää koko työyhteisöä. Hyvät ideat pitää osata tunnistaa ja käyttää. Ei kannata kysyä, että kumpi tässä on ohjaaja. Se on traaginen kysymys.

Piirainen ei koe tämän millään tapaa heikentävän ohjaajuuttaan.

– Oman näkemyksen pitää olla sellainen, että näkee, mikä sitä tukee. Joskus voi olla oikeassa, joskus väärässä, mutta sellaista se on.

Taiteellinen kokonaisvastuu ei kuitenkaan ole ulkoistettavissa. Siitä Piirainen on pitänyt kiinni.

Hänen mukaansa Ylestä yritettiin puuttua tär­keimpiin roolituksiin. Raidin rooliin ei haluttu Lehtistä eikä varsinkaan Janssonin rooliin Lohtanderia.

– Olisi pitänyt allekirjoittaa joku paperi ja sitoutua asiaan. Sanoin, että kirjoittakaa sitten itse käsikirjoituskin.

Lohtander pysyi Janssonina ja voitti roolista parhaan miesnäyttelijän Venlan. Raid palkittiin vuoden 2000 parhaana draamasarjana ja Piirainen ohjaajana, hänet ja Nykänen myös käsikirjoituksesta.

Kaikenlaisia kontakteja

Nykänen kirjoitti yhteisen ideoinnin pohjalta käsikirjoituksen ensimmäisen version, Piirainen kuvauskäsikirjoituksen. Sarja kirjoitettiin kolmessa kuukaudessa loppuvuodesta 1998, yhteensä yli 800 sivua.

Kuvasuunnitelmaa ehdittiin tehdä kolmanteen osaan saakka.

– Siitä eteenpäin se oli rock and roll. Siinä on aika luotto oltava kuvaajaan. Timo Heinänen on hänen nimensä.

Sarja kuvattiin vuoden 1999 aikana.

Nykäsen ja itsensä välisen työnjaon Piirainen kuvailee olleen kutakuinkin sellainen, että Nykänen ideoi ja hän muotoili – näin karkeasti yleistäen.

– Harrilla oli valtavasti ideoita. Aina tänne tullessaan hän oli keksinyt jonkin uuden jutun, jota lähdin viemään johonkin suuntaan. Yhteistyö sujui hirveän hyvin. Mutta siitä tuli ristiriitaa, että mä kirjoitin hänen dialoginsa ylitse.

Useimmat sarjan tunnetuista onelinereista ovat Piiraisen kynästä.

– Ei siinä mitään kummallista ole. Harri oli kirjailija ja minä käsikirjoittaja. Leffaa, joka mun mielestä ei onnistunut läheskään niin hyvin, tehdessä ristiriitoja oli vähän enemmän, mutta ei mitään sellaista mitä voisi riidaksi sanoa.

Piirainen kehuu myös Nykäsen verkostoja.

– Harrilla oli vaikka minkälaisia yhteyksiä, sen puhelin soi koko ajan.

Ajatus Leif Wagerin esittämään vuorineuvos Waldenin hahmoon syntyi Peter Fryckmanin asunnolla niin sanottujen Kouri-kauppojen oikeudenkäyntien aikaan – näin yhtenä esimerkkinä.

Vain vuosi sarjan kuvaamisen jälkeen liikemies sai kauppoihin liittyvistä talousrikoksista tuomion, jota istui nelisen vuotta. Kohtaukseen, jossa ollaan Waldenin asunnolla, kuvattiin Fryckmanilta saatua asiakirjaa pankkisiirroista.

Siinä oli saajan nimi ja summa, 30 miljoonaa.

– Ajateltiin Harrin kanssa, että ehkä jossakin joku hikoilee tv:n äärellä.

Seinä nousee vastaan

– Olihan se jotenkin kaunista, etten saanut Raidin jälkeen Yleltä mitään töitä. Ellei ”suolakaivosta” eli Kotikatua lasketa. Mulle oli luvattu, että sen ja Raidin jälkeen saan tehdä oman tv- leffan, mutta se ei pitänytkään paikkaansa.

Pöytälaatikkoon jäi valmis käsikirjoitus, joka kertoo korruptoituneesta Patentti- ja rekisterihallituksen päälliköstä.

– Joten otin virkavapaata, hain ja sain taiteilija-­apurahan ja lähdin ohjaamaan Raidista pitkää leffaa.

Raid-elokuva (2003) ei menestynyt sarjan veroisesti, mutta nappasi sekin kolme Jussia – lavastuksesta, puvustuksesta ja Juha Muje parhaasta miessivuosasta.

Mikä elokuvassa jäi harmittamaan?

– Se oli vähän väkisin tehty. Juonta oli liikaa ja henkilöitä myös. Kansainvälisen rahoituksen vuoksi mukana piti olla saksalaisia ja ruotsalaisia näyttelijöitä. Vahvin roisto, Jorma Tommilan hahmo, kuoli liian aikaisin. Mutta on siinä leffassa hetkensä, oma lapsi se on siinä mielessä.

Kuvaamatta meinasi alkuun jäädä Raid-elo­kuvakin.

Vuonna 2002 pitkää elokuvaa ei ollut käytännössä mahdollista tehdä ilman jonkin tv-yhtiön rahoitusta, jota ilman ei saanut myöskään Suomen elokuvasäätiön (SES) julkista tukea. SES:n rahoitus on yhä keskeistä, mutta tv-yhtiöiden rooli pienentynyt ja kansainvälisten rahoittajien sekä suoratoistopalveluiden kasvanut.

– Ylessä kysyttiin, että onko tämä nyt parasta Piiraista.

Piiraisen mukaan rahoituksesta päättänyt Eila Werning ilmoitti tekijöille vapauttavansa nämä Ylestä. Hän sanoo, ettei Ylen silloinen toimitusjohtaja Arne Wessberg kuitenkaan katsonut suopeasti sitä, että Ylellä luotu brändi olisi viety Maikkarille, joten rahoitus saatiin.

Ei mikään tilaustuote

Piirainen ottaa puheeksi Tiina Lymin ohjaaman ja käsikirjoittaman Queen of Fucking Everything -komedian (2025), joka sekin menestyi erinomaisesti, mutta ei saanut jatkoa Ylellä.

– Sitä perusteltiin jollain asiakkuusraporteilla, vaikka kaikki lehdet olivat täynnä [Tiina] Lymiä ja [Laura] Malmivaaraa ja oli ilmeistä, että sarja on suuri suksee. Oli älytöntä, että annettiin sellaisen mennä.

Piirainen ei pidä siitä, että taiteen tekemistä yritetään mitata, ennakoida ja ohjata tavoilla, jotka eivät siihen taivu.

– Pohdiskellaan asiakkuusraporteissa, mitä 50-vuotiaat maanviljelijät haluavat nähdä. No, joku heistä saattaa lukea vaikka klassista venäläistä kirjallisuutta eikä häntä kiinnosta televisio ollenkaan.

Tilaa olisi jätettävä sillekin, mitä ei osata tilata. Yleisökään ei aina välttämättä tiedä, mitä haluaa, ennen kuin sellaista saa. Ja ellei saa, tyytyy siihen, mitä on, Piirainen ajattelee.

Ohjaaja soisi, että taiteen kentällä ylipäänsä draamasta päättäisivät ihmiset, jotka ovat sitä joskus tehneetkin.

Mitä Yleen tulee, Piirainen ajattelee tilaajaosaamisen rapistuvan, jos omasta draamatuotannosta luovutaan kokonaan. Hän suree myös lavastamon menettämistä.

– Lopulta taloon jää wannabe-taiteilijoita, jotka sanovat jotain, että eikö tän auton pitäisi olla ruiskukan värinen.

Orpolle opponentti

Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa taidetta hän näkisi kernaasti enemmän.

– Mäkin enää vain rimputtelen kitaraa, että huono siitä on muita syytellä, mutta aiheita kyllä olisi.

Vallitsevaa Petteri Orpon hallitusta Piirainen luonnehtii hirveydessään poikkeukselliseksi.

– Sipilän hallitus pääsi lähelle ja [Esko] Ahon hallituskin oli aivan kaamea, mutta tämä on mennyt yli niistä kaikista. Ei tehdä lakiesityksistä edes vaikutusarvioita.

Piirainen ajattelee, ettei valtaapitäviä myöskään haasteta tarpeeksi.

– Uskotaan valtiovarainministeriön jorinoita eikä televisiossa ole muita asiantuntijoita kuin pankkien leipäpapit, ekonomistit. Voisi sinne jonkun taloustieteen professorinkin välillä ottaa. Ja Petteri Orpolle opponentin.

Vuoropuhelun voima

Köyhään tikkakoskelaiseen työläisperheeseen syntynyt Piirainen sanoo olevansa vasemmalle kallellaan, mutta vieroksuvansa ideologista uppiniskaisuutta.

– Täytyy aina pitää mielessä se, että joku toinen pitkään opiskellut ja itseään kehittänyt ihminen on päätynyt johonkin toiseen johtopäätökseen. Että onko se tyhmä ja minä viisas vai sittenkin päinvastoin. Ei mitenkään muuten voi oppia kuin epäilemällä itseään.

Tällainen älyllisesti motivoitunut keskustelu, jossa argumentointi olisi kaikkien nähtävillä ja ajattelun kehittäminen tärkeämpää kuin oikeassa oleminen, on kokenut rajun inflaation.

Piirainen on halunnut kulkea vastavirtaan. Hän teki dialogin voimasta ja ystävyydestä kertovan Vasen ja oikea -televisioelokuvan (2015) Esko Seppäsestä ja Iiro Viinasesta. Vastakkaisten laitojen konkaripoliitikkoja yhdisti Parkinsonin tauti.

Teos pohjautuu heidän kirjeenvaihtoonsa. Rönsyilevässä materiaalissa oli työstämistä Piiraiselle, joka kertoo tottuneensa kirjoittamaan ”suoraan valmista”.

– Kirjoitan kohdan niin monta kertaa, että olen tyytyväinen ja menen eteenpäin.

Vasen ja oikea voitti Koura-palkinnon, kuten voitti aiemmin myös Lumihiutalemuodostelma (2012). Jälkimmäisen Piirainen kertoo pohjautuvan kokemuksiinsa Ylellä. Elokuvassa pahoinvoiva työyhteisö vetäytyy viettämään tyky-päivää.

Hallitusta kaatamassa

Kantaaottavuus on ollut Piiraisen uralla läsnä sen alusta asti. Kaikki alkoi, kun hän tutustui Peräpohjolan opistossa, ”grundtvigilaisessa opistossa Herran nuhteessa”, Aapo Kässiin.

– Siellä ystävystyimme ja kehitimme Urpo Ruuna -sarjakuvan. Ja kun olen Tikkakosken mannekiini, saatiin se Keskisuomalaiseen.

Piirainen valmistui Torniosta nuorisosihteeriksi.

– Lopputyönä tein sinne ”Kaino Jätkä” -nimisestä Suomen vastavakoilukomppanian majurista puolitoistatuntisen ”elokuvakäsikirjoituksen”, jota ei kuvattu. Se maalattiin.

Kässi teki yli 200 maalausta, jotka kuvattiin dioiksi ja esitettiin Piiraisen tekemän musiikin ja nauhoitetun dialogin kanssa valkokankaalla.

Piirainen ja Kässi tekivät myös poliittista satiiria pilakuvien muodossa. Demarissa julkaistiin Läskipäät-nimistä sarjakuvaa, jossa kansalaiset esitettiin jäniksinä ja poliitikot muina eläiminä.

Tekijöiden vaatimattomana tavoitteena oli kaataa Ahon hallitus.

– Mutta eihän se meidän hennoilla jäniksen­käpälillä onnistunut.

Aikamme ilmiöitä

Ajattelun saralla Piirainen kertoo arvostavansa suuresti kirjailija ja aforistikko Samuli Parosta, joka oli sivistysduunari sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

– Sekatyömies. Ei mitään yliopistosivistystä, mutta aika terävä ajattelemaan. Hän kirjoitti 1970-luvun alussa, että ”tieto on tietämystämme kohdannut häiriö”.

Sivistysduunareiden perään on haikaillut viime aikoina muun muassa kirjailija Ville-Juhani Sutinen Suomen Kuvalehdessä (1/2026).

Aikamme ilmiöt eivät niin sanotusti älyllä juhli.

Piirainen päivittelee naisvihamielistä mano­sfääri-ilmiötä, jossa kompetenssi on korvattu arroganssilla ja esikuviksi nostetaan Andrew Taten kaltaisia ihmisiä.

– En tunne ilmiötä kovin syvällisesti, mutta siinä on tällaista, että keskitytään omaan ulkonäköön ja pidetään naisia ikään kuin palvelijoina. Elämä opettaa niitäkin vielä pesemään omat housunsa.

Tähtien asennosta

Ketä ohjaaja itse pitää esikuvanaan?

– Suomalaisista ohjaajista Matti Kassila on ehkä kaikkein paras.

Siis siltä kaudelta ja niistä ohjaajista, jotka osasivat käyttää kameraa ja kertoa kameralla, Piirainen tarkentaa.

– Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) on paras yksittäinen teos. Sen rinnalle voi laittaa minkä tahansa mestariteoksen koko maailmasta, eikä se kalpene.

Pihtiputaan vuoden 1969 poliisisurmiin perustuva TV-elokuva käsittelee maaseudun rakennemuutosta, köyhyyttä ja alkoholismia.

Kirjallisuudenkin saralta löytyy.

– Mun tapaan kirjoittaa on vaikuttanut tosi paljon Väinö Linna, miten se kirjoitti dialogia. Eihän kukaan pysty samaan. Vielä monella murteella.

Nykyohjaajista hän pitää muun muassa Aki Kaurismäestä, Teemu Nikistä, Aleksi Salmen­perästä, Miia Tervosta ja Jani Volasesta, jonka M/S Romanticia kehuu vuolaasti.

– Vaikka parempi ettei luettelisi, kun sitten saa turpaan, kun unohtaa jonkun.

– Ja semmoinen kaveri kuin Nyrki Tapiovaara oli nero. Hänestä olisi tullut ehkä kaikkien aikojen suomalainen ohjaaja, ellei olisi kuollut niin nuorena. Se oli melkein talvisodan suurimpia menetyksiä.

Piirainen ylistää Tapiovaaran Varastettu kuolema -jännityselokuvaa (1938).

– Siinä on sellaista kerrontaa, että alta pois.

Mitä Piirainen ajattelee siitä, että hänen töistään juuri Raidista tuli se isoin tai ainakin tunnetuin?

– No jos näin on, niin hyvä, että edes jostain muistetaan.

On se kuulemma mukavampaa kuin jos muistettaisiin siitä, että haki Kelan pääjohtajaksi, mutta ei tullut valituksi, koska ei ollut pätevyyttä.

Minkä hän ajattelee olleen Raidin onnistumisen resepti?

– Se oli onnellisten tähtien alla tehty juttu. Siihen tulivat oikeat ihmiset.

Raid-sarja on katsottavissa Yle Areenassa.