Huomattava osa maailmanparannuspyrkimyksistä kompastuu tätä nykyä sanoihin: joko niiden merkityksen tyhjenemiseen tai niitä koskevaan purismiin. Käsitteet ovat liian laveassa käytössä menettäneet merkityksensä (”semantic creep” tai ”concept creep” intention mukaan) ja termit toisensa jälkeen osoitetaan ”ongelmallisiksi”, koska muun vallan puuttuessa määrittelyvaltakin kelpaa ja tarkoitus ei olekaan päästä yli semanttisesta näpertämisestä, vaan erottautua.
Orastava yhteistyökin kariutuu jo alkumetreillä siihen, ettei sanoista ja niiden käytöstä saavuteta edes auttavaa yhteisymmärrystä. Puhe jää tyhjäksi ja poterot täyttyvät. Prosessin se vaihe, jossa sanoista pitäisi pikkuhiljaa siirtyä tekoihin, karkaa yhä kauemmas. Toimintaa on mahdotonta suunnitella, jos siitä ei voi kommunikoida, ja vaikeaa suunnitella, jos siitä ei voi kommunikoida kielen kautta. Julkinen kieli on yhä työkalu – erottautumisen, vallankäytön ja sen piilottamisen työkalu – mutta ei yhä harvemmin yhteistyön työkalu.
Toki sanoja on käytetty tälläkin tapaa läpi historian. Aina on ollut manipuloijia, hämmentäjiä, tyhjänpuhujia ja oikeaoppisuuden vartijoita, mutta tuskin vielä koskaan tässä laajuudessa. Syihin kiihtyneen kehityksen takana en nyt mene tässä tarkemmin, ne ansaitsisivat oman katsauksensa.
On osattava ajatella monta totuutta yhtä aikaa.
Yhtä kaikki metatasolla operointi vaikuttaa olevan ajalle leimallista. Se palvelee kaikkia, jotka haluavat säilyttää illuusion edistyksestä tai omasta erinomaisuudestaan suhteessa muihin sen sijaan, että joutuisivat käärimään hihat ja ryhtymään hommiin. Defenssi on tavallaan hyvin ymmärrettävä, kun miettii ratkaistavana olevien ongelmien kokoluokkaa.
Siksi on virkistävää lukea käsitteitä koskevasta kirjasta väite, ettei käsitteiden puhtauden vahtiminen, ”kielellinen hygienia”, ole ehkä sittenkään kovin tärkeää. Samoista asioista voi puhua eri sanoin, vaikka ymmärtäisi määrittelykamppailunkin osaksi yhteiskunnallista vaikuttamista.
12 käsitettä maailmasta – käsikirja etenevän ympäristökriisin aikakaudelle (niin & näin -kirjat 2026) ei ole yritys määritellä tyhjentävästi kahtatoista ympäristökriisille keskeistä käsitettä, vaan kertoa niiden kautta perusasioista, esitellä niihin liittyvää ajattelua ja oikoa väärinkäsityksiä niiden liepeiltä. Käsitteiden ja toiminnan yhteys näkyy myös kielessä, sillä muinaisessa suomessa käsittäminen on tarkoittanut konkreettista käsiin saamista ja ajattelu takaa ajamista.
Nimensä mukaisesti teos on enemmän käsikirja kuin sanakirja. Tavoitteena on siis tarjota jonkinlaiset perustiedot ja alustava ymmärrys aiheesta helposti omaksuttavassa muodossa siitä kiinnostuneelle; mahdollista maaperää hengen viljelylle.
Yhteistyön työkaluja
Teoksen kaksitoista käsitettä toimivat viitepisteinä, joista käsin ympäristökysymyksiä lähestytään ja niiden ajatteluun pureudutaan. Ne eivät ole yhteismitallisia eivätkä asetu sievän linnéläiseen hierarkiaan kuten ei ympäristökriisikään.
Elämä, aineenvaihdunta, tarpeet, niukkuus, ympäristöongelmat, väestö, ruokajärjestelmä, peritty tilanne, edistys, antroposeeni, monikriisi ja ekologinen jälleenrakennus. Nämä ovat jo yksittäinkin moneen suuntaan avautuvia kokonaisuuksia, joten on päivänselvää, että niiden systeeminen ajattelu on sotkuista puuhaa.
Antaa olla on kuitenkin asenne, sillä harhaanjohtavat yksinkertaistukset ja myytit ruokkivat fatalismia. Ei ole löydettävissä yhtä selittävää tekijää eikä kaikenkattavaa kattokäsitettä, johon kaikki palautuisi. Ei ole määriteltävissä pistettä, jonka jälkeen enää mitään ei olisi tehtävissä. Tämä ajattelu- ja esitystapa on analoginen sen kanssa, millaisia ympäristöongelmat ovat. On osattava ajatella monta totuutta yhtä aikaa, kuten teoksessa sanotaan.
Suurin osa asioista ja ilmiöistä lienee ympäristöasioita pidempään seuranneille ennestään tuttuja, mutta oivalluksia on tarjolla myös perehtyneille lukijoille. Sen sijaan ”mitäs minä sanoin” -tyylistä somesisältöä etsivät saattavat joutua pettymään, mikä sekin kertoo tekijöiden intentioiden välittymisestä muotoon.
Ilmiöiden kompleksisuuden kunnioittaminen on teoksen suurimpia ansioita, mutta sama ominaisuus tekee teoksesta vaikeasti ”ilmiöitettävän”. Ja mitäpä teoksesta, ellei se koskisi kaikkea ajattelua, joka tunnustaa elämän ja sen ilmiöiden sotkuisuuden, etsii väsymättä todempaa ja pyrkii välttämään antautumista miellyttävimmän totuuden vietäväksi.
Väärinkäsityksiä oikomassa
Läpi teoksen esitellään myös yleisiä väärinkäsityksiä ja ääriyksinkertaistuksia, nilkuttavia allegorioita ja suorastaan harhaanjohtavia metaforia, siis eräänlaisia myyttejä, joita nimitetään ympäristöajattelun zombieiksi. Ne edustavat ja edistävät heikkolaatuista ajattelua.
On mahdotonta elää, ajatella ja toimia yleistämättä – se on luonnollinen osa ihmiseläimen kasvamista, oppimista ja selviytymistä – mutta yleistyksilläkin on eroja, kirjoittajat huomauttavat. Zombien voi tunnistaa esimerkiksi siitä, että siihen tarrautuminen ajaa oman ajattelun nopeasti umpikujaan.
Kirjoittajat perkaavat klassikoita, kuten voiko ilmastonmuutoksesta syyttää yksin ja ensisijaisesti Kiinaa tai väestönkasvua (juonipaljastus: ei voi), mutta pureutuvat myös esimerkiksi vahingollisiin vastakkainasetteluihin ja harhaanjohtaviin yksinkertaistuksiin.
Esimerkiksi teknisten nielujen kehittämisen katsotaan olevan välttämätöntä, mutta samaan aikaan todetaan, että se ei ole realistinen vaihtoehto päästövähennyksille eikä sitä tule siksi sellaisena pitää. Tai että allegoria metsistä maailman keuhkoina on harhaanjohtava, sillä vaikka ne ovat merien kanssa merkittävä hiilinielu ja elintärkeä osa tätä aineenvaihduntaa, suurin osa ilmakehän hapesta on ikään kuin ylijäämää siitä, että sen tuottaneet muinaiset sinilevät ja planktonit eivät ole hapettomissa syvyyksissä hajonneet.
Tästä ei suinkaan pidä vetää johtopäätöstä, että metsät ja meret olisivat turhia. On vain tuhat ja yksi kiireisempää syytä huolehtia niiden elinvoimasta kuin hapen loppuminen, vaikka tätä menoa ulkoilmakin on tunkkaista jo parinsadan vuoden sisällä. Yksi ilmeisimmistä on ruokaturva. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noustessa vain käristymme ja kuolemme nälkään kauan ennen kuin tukehdumme.
On tehtävä kaikki, mikä on tehtävissä.
Yksi yleinen myytti on ajatus siitä, että luonto kostaisi ihmiselle esimerkiksi kulkutautien muodossa. Tällaisessa usein misantropisia ja rasistisia sävyjä saavassa selityksessä luonnolle oletetaan jokin tavoite, jota kohti se määrätietoisesti pyrkii. Mutta ei kirahvillakaan ole pitkää kaulaa siksi, että se yltäisi lehtiin, vaan siksi, että pitkäkaulaisimmat kirahvit selvisivät parhaiten jatkamaan sukua.
Kunnianhimoinen systeeminen ajattelu, sen esittely ja yleistajuistaminen on tärkeää valistustyötä aikana, jona yleinen ja laajempi ymmärrys ilmaston ja ympäristön yhteenkietoutuneisuudesta on vielä varsin puutteellista. Tehtävää ei varsinaisesti helpota se, että luontokatoa on vaikeampi mitata kuin vaikkapa maapallon keskilämpötilaa, ja väkisin mitta-asteikolle typistetyt ilmiöt, pieni osa dynaamista kokonaisuutta, ovat helposti harhaanjohtavia.
Teos tarjoaa reflektoitavaa myös ympäristöasioihin jo pidempään syventyneille. Epäilemättä on tullut joskus itsekin puhuttua metsistä maailman keuhkoina tai innostuttua jostain keskeisestä ongelmatiikasta niin paljon, että melkein kaikki ilmasto- ja ympäristökriisissä on tuntunut palautuvan yhteen mekanismiin, kuten vaikkapa absoluuttiseen irtikytkentään haasteineen.
Irtikytkennän – joka ei sivumennen sanoen ole kovin yksiselitteisesti ja tarkkarajaisesti käytetty käsite sekään – haasteet ovat edelleen maapallonkokoisia, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi menetetty, vaikka tällaisia perimmäisyyksiä ei kyettäisi systeemitasolla vielä aikoihin ratkaisemaan tyydyttävästi. Ainakaan ei kannata toimia ikään kuin niin olisi.
On tehtävä kaikki, mikä on tehtävissä.
Sanoista tekoihin
Entä miten puheesta päästäisiin tukevammin toiminnan puolelle?
Oma viisi penniäni asialle: se vaatisi pontevampaa eri ihmisryhmien välisten eturistiriitojen rakentavaa käsittelyä, mihin taas juuri kukaan ei tunnu olevan valmis saati halukas. Muuta tietä elinvoimaiseen tulevaisuuteen tuskin kuitenkaan on.
Olisi käytävä avointa, tosiasioille perustuvaa, erimielisyyttä ja arvoristiriitoja sietävää keskustelua, kyettävä peruskunnioittavaan kohtaamiseen ja kompromisseihin. Se on kaikille osapuolille epämukavaa, epäkiitollista ja epätyydyttävää, mutta on vaikea nähdä, millä muulla tavoin suuria rakenteellisia muutoksia voidaan edes kuvitella käsiteltävän ilman koko yhteiskuntasopimuksen purkautumista.
Metatasolle palatakseni: en ole varma, onko meillä tähän enää edellytyksiä, vaikka asumme yhdessä maailman vakaimmista, vauraimmista ja ainakin vielä toistaiseksi tasa-arvoisimmista demokratioista, sillä eihän meillä ole edes yhteisiä sanoja. Mutta koska epävarmuuskaan ei ole totaalista, kannattaa luultavasti yrittää.
Sitten tällä keskustelulla pitäisi olla vielä jokin vaikutus fysikaalisessa todellisuudessa. Vaikutusmekanismista viis, viime kädessä valtasuhteet ratkaisevat, millaisten arvojen pohjalta maailmaa muutetaan ja mihin suuntaan. Aiheellisesti huomautetaan esimerkiksi, että vaikka kapitalismi onkin vain ihmisten välinen sopimus, se ei vielä tee siitä heikkoa.
Sillä, kuten tämän teoksen kirjoittajatkin muistuttavat, parhaatkaan arvot, vahvinkaan eettinen sitoumus tai paraskaan ymmärrys ei yksin riitä, jos tosiasiallisia vaihtoehtoja ei ole. Kukin elää tätä ainutkertaista elämäänsä olosuhteissa, jotka ovat huomattavalta osin yksilön vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella.
Läpi teoksen korostetaan sitä, että elämme tässä ja vain tässä maailmassa sen ehdoilla. Asenteen viilaaminen ei ratkaise mitään, ellei tosiasiallisia mahdollisuuksia valita toisin ole. Tällaisessa perityssä tilanteessa valintoja tehdään ”voimakkaasti pakottavassa ja ohjaavassa kontekstissa”.
Elämme tässä ja vain tässä maailmassa sen ehdoilla.
Mutta silti niitäkin tehdään. Pyrkimys autonomiaan ei ole aivan vähäinen muutosvoima.
Kahdenlaisia filosofeja
Uraa filosofina voi tehdä karkeasti ottaen kahdella tavalla: joko jakelemalla ympäripyöreitä elämänohjeita kolumneissa ja seminaareissa tai yrittäen kärsivällisesti selittää eksistentiaalisen mittaluokan asioita ihmisille, joita ne eivät kiinnosta. Lähde ja Vadén lukeutuvat epäilemättä viimeksi mainitun sisyfolaisen perinteen jatkajiin.
Heidän edustamassaan BIOS-tutkimusyksikössä on tehty uraauurtavaa tutkimus- ja ajattelutyötä ilmasto- ja ympäristökriisien tuomiseksi yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, jotta mielekäs toiminta olisi mahdollista. Sitä se ei voi olla, jos tilannekuva on pielessä, eikä myöskään, jos tilannekuva on harvoilla ja valituilla, mitä puutetta tämä teos osaltaan pyrkii paikkaamaan.
Realismin ei tarvitse tarkoittaa kyynisyyttä. Maailma kiistatta muuttuu synkemmäksi, mutta kaikki ei ole mennyttä. Turhaan toivoon ei tarvitse ripustautua sen enempää kuin tarvitsee vaipua kyyniseen fatalismiin.
Niin kauan kuin on elämää, on elämää.
uutiskirje 
