Brittiläisen historioitsijan Tony Judtin teos Huonosti käy maan on lukuisten markkinauskon vastaisten puheenvuorojen kärkikaartia. Viime elokuussa ALS-tautiin menehtynyt Judt saneli kirjan kuolinvuoteeltaan.
Judt tarkastelee sekä Yhdysvaltojen että Euroopan kehitystä. Tilastot ovat vakuuttavia: Yhdysvaltojen kansantulosta vuonna 2005 meni 21,2 prosenttia ainoastaan yhdelle prosentille väestöstä, ja Wal-Martin perustajasuvun omaisuus oli saman suuruinen (90 miljardia dollaria) kuin Yhdysvaltojen köyhimmän 40 prosentin eli 120 miljoonan ihmisen yhteensä. On turha väittää, että rikkaimpien rikastumisessa olisi kyse vain marginaalisista summista.
Myös Iso-Britannia on eriarvoisempi kuin koskaan sitten 1920-luvun, Judt todistaa. Suurin osa vuosina 1977–2007 luoduista työpaikoista on syntynyt joko palkkahaitarin aivan ylimpään tai aivan alimpaan päähän. Sukupolvien välinen liikkuvuus on romahtanut, eivätkä tämän päivän köyhät lapset ja nuoret pysty kohentamaan olojaan senkään vertaa kuin vanhempansa ja isovanhempansa.
Päättäjät ovat olleet merkillisen ylpeitä ”vaikeista valinnoista” tehdessään leikkauksia köyhien hyvinvointiin.
Tämä näkyy terveydessä, koulutusmahdollisuuksissa, alkoholismissa, rikollisuudessa. Tilastojen mukaan sosiaaliset ongelmat ovat sitä pahempia, mitä leveämpi on kuilu rikkaiden ja köyhien välillä. Maan vauraus, talouskeskusteluissa usein toisteltu kakun koko, ei ole tältä kannalta merkityksellistä, vaan kakun jakautuminen.
Judt ihmettelee, miten merkillisen ylpeitä Yhdysvaltojen ja Britannian päättäjät ovat olleet ”vaikeista valinnoista” tehdessään leikkauksia köyhien hyvinvointiin. Tämähän on Suomestakin tuttua.
Suomen Judt esittelee Ruotsin rinnalla yhtenä tasa-arvon kärkimaista. Viime aikojen kehityksen valossa voi epäillä, kauanko tässä asemassa pysymme.
Aivan äsken kaikki oli toisin
Judt herättelee ihmisiä myös muistuttamalla, että yhteiskunnallinen ilmapiiri ei aina ole ollut samanlainen kuin nyt, vaan vahvaa valtiota ja korkeaa sosiaaliturvaa pidettiin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä länsimaissa suuressa arvossa.
Yhdysvalloissakin 1960-luvun demokraattijohtoisten kongressien aikana otettiin merkittäviä harppauksia hyvinvointivaltion ja solidaarisemman yhteiskunnan suuntaan: luotiin sairausvakuutusjärjestelmät, ohjelma vähävaraisten lasten hyväksi, rahastot humanististen tieteiden ja taiteiden tukemiseksi sekä liittovaltion radioyhtiö CPB. Julkisesti ylläpidetyillä korkeakouluillakin on Yhdysvalloissa pitkä historia.
Uusliberalismin vyöry alkoi 1970–80-luvuilla, mutta vielä 1970-luvulla olisi Judtin mukaan naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa sitä helpottaakseen.
Paradigman muutokset suuntaan tai toiseen saattavat siis tapahtua hyvinkin nopeasti. Itsestään ne eivät kuitenkaan tapahdu, vaan niiden hyväksi on toimittava.
Valittavana kaksi erilaista valtiota
Judt vetoaa useaan otteeseen muun muassa John Maynard Keynesiin sekä klassisiin liberalisteihin John Stuart Milliin ja Adam Smithiin. Kaikkien kolmen opetukset osoittavat hänen mukaansa nykyisen sokean markkinauskon tuhoisuuden.
Vaikka elvytystä korostavat keynesiläiset talousopit on finanssikriisin myötä nostettu taas arvoonsa, julkisen sektorin merkitystä ei vakavasti olla pohtimassa uudelleen yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta. Sosiaalidemokraattiset puolueetkin ovat osoittautuneet tässä asiassa kyvyttömiksi.
Vahvaa valtiota Judt ei esitä itseisarvona vaan pikemminkin välineenä. Hän muistuttaa, että oikeistokin kannattaa vahvaa valtiota tietyissä asioissa, kuten turvallisuussektorilla. Ja jos mikään ei kohta sido ihmisiä yhteen, hallitus joutuu taivuttelemaan tai pakottamaan ihmiset tottelemaan. Valintaa ei tehdäkään valtion ja markkinoiden, vaan kahden erilaisen valtion väliltä.
Muutoksen tavoittelussa Judt kannustaa rohkeuteen olla eri mieltä kuin muut. Jo puhetapojen muuttamisella voi olla suuri vaikutus: esimerkiksi sanat ”varallisuus” tai ”voida paremmin” voidaan määritellä viittaamaan muuhun kuin pelkkään aineelliseen vaurauteen.
Marxismin Judt leimaa ”peruuttamattomasti perintönsä mustaamaksi” ja ottaa kantaa sosiaalidemokratian puolesta sosialismia vastaan. Näiltä osin hän ei näytä uskovan siihen kirjansa keskeiseen sanomaan, että yhteiskunnallinen ilmapiiri ja puhetavat ovat muutettavissa. Pohtimatta jää myös se, voiko pääoma koskaan tyytyä kompromisseihin.
Tony Judt: Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Like 2011. 235 sivua.
lehti 