Suomessa on puhuttu jälleen tänä vuonna pienen koronatauon jälkeen lähes tauotta julkisesta velasta. Höpsöimmissä puheenvuoroissa on kauhisteltu isoja velkalukuja vertaamatta niitä lainkaan kokonaistuotantoon ja vähän fiksummissakin puheenvuoroissa on monesti unohdettu, että Suomi selvisi koronapandemiasta useimpia verrokkimaitaan pienemmillä vaurioilla. Näin ollen Suomen suhteellinen asema globaaleilla luottomarkkinoilla ei ole ainakaan huonontunut koronakriisin myötä.
Mielenkiintoista suomalaisessa velkakeskustelussa on se, että se keskittyy yleensä vain julkisen velan taivasteluun, vaikka tosiasiassa modernin ajan merkittävimmät talouskriisit ovat saaneet alkunsa liiallisesta yksityisestä velkaantumisesta sekä koko yksityisen rahoitusjärjestelmän rakenteellisista ongelmista.
Tästä esimerkkejä ovat niin 1930-luvun suuri lama kuin globaali finanssikriisi ja siitä versonut eurokriisikin. Myös Suomen 1990-luvun lama oli klassinen yhdistelmä yksityisen sektorin ylivelkaantumista ja rahoitusmarkkinakuplaa.
Ongelma on siinä, että yksityisen velkakuplan puhkeaminen saattaa johtaa velkadeflaatioksi kutsuttuun tilanteeseen, jossa yritykset välttelevät uusien investointien tekemistä hintojen laskiessa. Tällaisesta tilanteesta irtaantuminen on vaikeaa ja edellyttää usein mittavaa sekä pitkään jatkuvaa elvyttävää talouspolitiikkaa.
Toisinaan vaikuttaa jopa siltä, että kyse ei ole vain siitä, että julkiseen velkaantumiseen kiinnitetään poliittisessa keskustelussa enemmän huomiota kuin yksityiseen velkaantumiseen. Monesti jopa laiminlyödään yksityistä sektoria koskevat kurinalaisuuden vaatimukset.
Suomessakin on ollut tästä huolestuttavia esimerkkejä viime aikoina, mikä on näkynyt esimerkiksi Basel III -pankkisääntelyä tai kotitalouksien velkaantumista koskevassa kotimaisessa keskustelussa. Myös puhuttaessa EU-tason makrotalousohjauksen uudistamisesta, on suomalaisessa keskustelussa kokonaan sivuutettu yksityiseen velkaantumiseen ja rahoitusjärjestelmän vakauteen liittyvät kysymykset.
Valitettavasti tämä ei ole kovin yllättävää. Taloustieteilijä Hyman P. Minsky on kuvannut rahoitusjärjestelmän epävakaushypoteesissaan kuinka kansantaloudet usein toistavat samaa sykliä: Talouskriisin jälkeen sääntely on tiukkaa ja yritykset sekä kotitaloudet toimivat varovaisesti. Lopulta talouden päästessä jälleen kasvuun kiinni edellisen kriisin opetukset alkavat hiljalleen häipyä mielestä ja yksityisten toimijoiden riskikäyttäytyminen lisääntyä.
Samalla vaatimukset välttää tiukkaa rahoitusmarkkinoiden sääntelyä alkavat yleistyä ja muuttua lopulta sääntelyn purkamisvaatimuksiksi. Edessä on monesti pitkään jatkuva yksityisen velkaantumisen kasvu ja varallisuusarvojen kupla, joka puhkeaa lopulta massiivisena talouskriisinä.
Ongelma on siinä, että ongelmien kehittyminen kestää useimmiten jopa vuosikymmeniä. Siksi tiukasta sääntelystä on uskallettava pitää kiinni myös silloin, kun edellisestä talouskriisistä on jo kulunut aikaa eikä seuraava ole aivan nurkan takana. Vastuullisten päätöksentekijöiden onkin uskallettava vaatia talousryhtiä myös yksityiseltä sektorilta.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja vasemmistoliiton ministeriryhmän talouspolitiikasta vastaava erityisavustaja.
uutiskirje 
