“Mitä aiot vastata kun eduskuntavaaleissa kysytään päihdekokemuksista?” En varmasti ole ainoa poliittinen päättäjä jolta on viimeisen viikon aikana kysytty edellä mainittu kysymys. Kun Suomen pääministeri on julkisuuteen levinneiden tanssivideoiden aiheuttaman paineen alla myöntynyt käymään huumetesteissä ja raportoinut kansalle tulokset, on saavutettu uudenlainen päättäjien yksityisen elämän avaamisen vaatimuksen taso. Vaikka julkisuuden ja kansan katseet kohdistuvat tällä hetkellä tiiviisti pääministeriin, on vaatimuksen laajeneminen muihin poliittisiin vallankäyttäjiin ja sellaisiksi pyrkiviin nyt pääministerin toimesta aiempaa todennäköisempää.
Seiska-lehteä ja yksittäisiä laajasti julkisuudessa ruodittuja tapauksia (kuka voisi unohtaa esimerkiksi Ilkka Kanervan tekstareita tai Matti Vanhasesta kirjoitettua “Pääministerin morsian” -paljastusteosta) lukuunottamatta, poliittiset päättäjät ovat Suomessa voineet viettää verrattain yksityistä henkilökohtaista elämää. Pääministeri Sanna Marinin kohujen kimarassa on kuitenkin enemmän kulttuurinmuutoksen kuin kohta unohduksiin vaipuneiden yksittäistapausten makua.
Influensserkulttuurin vakiintumisen myötä henkilökohtaisen elämän taloudellinen hyödyntäminen ja oman persoonan myyminen on levinnyt näyttelijöiden, urheilijoiden tai muilla ansioilla julkisuuteen tiensä raivanneiden parista sosiaalista mediaa taitavasti hyödyntävien viestintäosaajien elinkeinoksi.
Influensserit ilmentävät kapitalismin ikivanhaa kaupallistamisen toimintamallia.
Vaikka influensserit itsensätyöllistäjinä ovat verrattain uusi yrittäjäryhmä, he ilmentävät kapitalismin ikivanhaa kaupallistamisen toimintamallia: kun yhteiskunta pyörii inhimillisten tarpeiden sijaan jatkuvan yksityisen pääoman haalimisen ympärillä, tulee ihmisen elämästä pala palalta väistämättä kauppatavaraa. Vallitsevan talousjärjestelmän mukaan valtaa omaan elämään hankitaan poliittisen liittoutumisen sijaan kasvattamalla henkilökohtaista omaisuutta. Talousjärjestelmää käsitellään luonnonlakina johon on muokkauduttava ja josta on kapitalismin ehdoilla taisteltava itselleen mahdollisimman paljon irti.
Elämästä tuli representaatiota
Ranskalainen filosofi ja situationisti Guy Debord julkaisi vuonna 1967 sukupolvensa kulttiteoksen maineeseen yltäneen kirjan Spektaakkeliyhteiskunta. Kirjassa Debord esittää, että ihmiselämästä on kapitalismissa tullut pelkkää representaatiota, kun omistaminen ja näyttäminen ovat syrjäyttänyt sosiaalisessa elämässä välittömyyden. Soveltaen marxilaista vieraantumisen käsitettä Debord väittää, että julkkisten henkilökohtaisen elämän jatkuva seuraaminen, heihin samaistuminen ja heidän mainostamiensa tuotteiden haaliminen toimii aitojen kohtaamisten ja halujen tunnistamisen korvikkeena. Tyydymme haaveilemaan julkkiskodista inspiroituneesta kauniista sisustuksesta, sen sijaan että liittoutuisimme toistemme kanssa vaatimaan lyhyempää työpäivää ja enemmän vapaa-aikaa, jota voisimme viettää henkilökohtaista elämää rakkaiden läheisten tai itseämme kiinnostavien askareiden parissa.
Influenssereiden, eli sosiaalista mediaa taloudellisesti hyödyntävien vaikuttajaviestijöiden, myötä oman henkilökohtaisen elämänsä kapitalisoiminen on siinä mielessä demokratisoitunut, että mainostuloja saadakseen ei enää ei tarvita näyttelijän tai urheilijan uran kautta saavutettua tunnustusta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suurten mainostulojen vaatiman laajan seuraajamäärän saavuttaminen ja kiinnostuksen ylläpitäminen olisi helppoa. Päinvastoin, seuraajien koukuttaminen vaatii jatkuvaa autenttisen ja intiimin tunnelman luontia sekä tiheää sisällöntuottamisen tahtia. Julkisen tunnistettavuuden lisääntyessä tila häiriöttömän ja anonyymin elämän viettämiseen kaventuu.
Näin ollen ei itse asiassa ole niin ihmeellistä, että pääministeri Marinin vapaa-ajan seuralaisina on nähty sosiaalisen median vaikuttajia. Jaetut kokemukset julkisen aseman taakasta synnyttää varmasti molemminpuolista ymmärrystä ja jaettua tarvetta eristäytyä jotta voi käyttäytyä vapautuneesti. Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija Essi Pöyry arvioi kuitenkin Helsingin Sanomille (26.8.2022), että vaikka maan ylintä poliittista valtaa käyttävän pääministerin ja merkittävää taloudellista pääomaa omasta julkisuusasemastaan nettoavien vaikuttajien ystävyydet olisivat solmittu vailla molemminpuolisen hyödyn tavoittelua, hyötyä imagolle, näkyvyydelle ja oman brändinsä myymiselle niistä väistämättä syntyy. Ainakin ennen vuodettua kohuvideota.
Lipas on aukeamassa
Politiikan tekemisen ja influensserkulttuurin läheneminen on jo raottanut pandoran lipasta, jossa yksityiselämän (ainakin näennäisestä) jakamisesta tulee myös politiikan tekemisen ehto vaalimenestystä kartuttavana kauppatavarana. Kun pääministerin, ja lukuisten muiden päättäjien (myös minun), sosiaalinen media alkaa formaatiltaan, kuvakulmiltaan ja viestinnälliseltä tyyliltään muistuttaa influenssereiden sisältöjä, on luontevaa, että seuraajat, äänestäjät ja media alkavat odottaa ja myös vaatia enemmän inhimillistä samaistuttavaa henkilökohtaista sisältöä kuivakan ja etäiseltä tuntuvan päätöksenteon ja lainsäätämisen ruotimisen sijaan.
Politiikan tutkija Hanna Ylöstalo on kuitenkin useassa Twitter-julkaisussa tuonut esille, että pahimmillaan varsinaisten poliittisten päätösten tarkastelu jää empatiaan ja samaistumiseen perustuvan imagopolitiikan jalkoihin. Kun nuorehkoa naispääministeriä ryöpytetään mediassa riehakkaasta vapaa-ajan vietosta, tuntuu tärkeämmältä feministiseltä teolta seistä pääministerin rinnalla, kun kyseenalaistaa hallituksen saamattomuutta esimerkiksi uuden translain aikaansaamisen osalta.
Tunnustus: rakastin itse Instagramin alkuaikaa, aamupuuron kuvaamista ja erinäisten vaikeiden tunteiden ruotimista seuraajilleni. Elin jonkin aikaa sellaisessa ajatuksessa, että halusin itse olla avoin ja rehellinen, niin sanottu kokonainen ihminen, sosiaalisessa mediassa. Niin kauan kun seuraajamäärä pysyi alle parintuhannen se tuntui mahdolliselta. Nyt tunnistan, että en enää pysty enkä halua jakaa kaikkia henkilökohtaisen elämäni iloja tai kipuja avoimella tilillä. Haluan elää täyttä omaehtoista elämää yksityisesti vapaa-ajallani ja samalla olla äänestäjilleni poliittisista päätöksistäni ja mielipiteistäni julkista vastuuta kantava poliitikko.
Mitä aion siis vastata kun minulta tulevissa vaalitenteissä todennäköisesti kysytään päihdekokemuksista: en mitään. Sen sijaan haluan puhua huumekuolemien yleistymisestä, julkisten käyttöhuoneiden tarpeesta ja vieroitumishoitotakuusta.
lehti 