Vaalien alla kulttuurikenttä kohahti perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran tökeröstä ja historiattomasta ”kulttuuri on luksusta” -heitosta. Eipä ihme, niin absurdi se oli. Ihminen on viljellyt maata, cultura (lat.), noin 10 000 vuotta, mutta viljellyt henkeä, animi cultura, paljon kauemmin. Kulttuuria ei voi erottaa ihmisenä olemisesta.
Kaikki me elämme lajimme kymmeniätuhansia vuosia vanhan kulttuurihistoria harteilla. Olemme upoksissa kulttuurissa jo yksin kielen ja symbolien kautta, kaikesta muusta puhumattakaan. Kulttuurin voidaan käsittää olevan yhtä kuin sivilisaatio ja kaikki sen saavutukset.
Tai sitten se voidaan käsittää niin kuin Purra sen – erittäin myötäsukaisesti tulkiten – kenties tarkoitti, synonyymina taiteelle. Se ei tosin tee heitosta juuri sen älykkäämpää. Taiteen tarkoitus on paitsi elähdyttää, myös kyseenalaistaa. Jos haluaa yhteiskunnan ilman taidetta, sellaista kannattaa lähteä etsimään esimerkiksi Pohjois-Korean suunnalta. Sielunveljiä ja -siskoja löytyy helposti myös Isisin kaltaisista järjestöistä ja lähempääkin, itänaapurin johdosta.
Taiteen merkitys yhteiskunnalle on tolkuttoman suuri. Ihminen ei elä pelkästään leivästä, eikä edes pelkästään leivästä ja sirkushuveista. Taide on yksi väylä hengen viljelyyn, minkä aktiviteetin aliarvostus on keskenkasvuisessa ajassamme silmiinpistävää.
Kommentti oli myös täydellisen historiaton, sillä suomalaista kulttuuria (jonka kuvittelisi perussuomalaisiakin kiinnostavan) ei ole ilman suomen kieltä. Sen ymmärsi jo muuan J. V. Snellman. Ja vaikka taide ja kulttuuri valjastettiinkin kansallismielisyyden vetojuhdaksi ja paikoin alennettiin näin pelkäksi välineeksi, ei sitä sentään nähty jonain turhana ylijäämänä. Suomen kieltä kehitettiin jo silloin valtion tuella – ja on kehitettävä yhä, ellei sen haluta rapistuvan. Sama koskee tietysti myös vähemmistökieliä.
Kuka nyt vaalien alla mistään relevantista keskustelisi.
Purra ei kuitenkaan suunnannut heittoaan ihmisille, joita kiinnostaa miettiä tällaisia asioita. Heitto oli suunnattu ihmisille, joissa jo pelkkä ”kulttuuri” sanana aiheuttaa inhon väristyksiä. Luultavasti Purran kannattajat käsittivät ”kulttuurin” kapeasti korkeakulttuurina, ehkä oopperana ja balettina. Niiden rahoituksen suhde muuhun kulttuuri- ja taidekenttään taas olisi voinut olla ihan relevantti aihe, mutta kuka nyt vaalien alla mistään relevantista keskustelisi.
Lippujen hintakin olisi voinut olla ihan relevantti keskustelunaihe. Teatteriliput ovat monen tavallisen palkansaajan – opiskelijoista, työttömistä ja eläkeläisistä puhumattakaan – budjetissa täydellisen tavoittamattomia, siis luksustuotteita. Sitähän luksus tarkoittaa: harvoille, ei kaikille.
Kulttuurin jalustalle nostaminen vieraannuttaa kulttuurista.
”Kirjoittamisen ei pitäisi olla ylellisyyttä – sitä ei pidä nostaa jalustalle, mystifioida, tai varata vain joillekin erityisille lahjakkuuksille”, kirjoitti palkittu prosaisti Susanna Hast Ylen kolumnissaan hiljattain. Toteamuksessa on terve itsekriittisyyden siemen myös taide- ja kulttuurikentälle.
Kulttuurin jalustalle nostaminen vieraannuttaa kulttuurista. Kulttuuri-ihmisten jalustalle nostaminen siitä vasta vieraannuttaakin.
Hast sivaltaa ohimennen taiteessa yhä hämmästyttävän yleistä (mies)neromyyttiä, jota yhä vain tekohengitetään. Taiteilijat ovat taiteen työläisiä, eivät mystisiä poikkeusihmisiä, vaikka toisinaan sellaisia haluavatkin myynnin edistämisen nimissä esittää. Miksi kiinnostua yhdenkään rikkinäisen ihmisen egon hivelystä on erinomainen kysymys näinä mammuttienjälkeisinä aikoina. Mitä todellista tarjottavaa heillä on kenellekään?
Kulttuuria ei sitä paitsi edes voida nostaa jalustalle. Se on jalusta, koko ihmiskunnan yhteinen henkinen ja materiaalinen pääoma. Sitä suuremmalla syyllä sitä ei saa rajata vain harvojen käyttöön. Ja toisesta suunnasta: sopisi kulttuuri-ihmisenkin tutustua välillä hänelle vieraisiin harrastus- ja alakulttuureihin.
Kulttuuri ja taide kuuluvat kaikille. Niistä ei saa tehdä luksustuotteita.
lehti 