Monien muiden vauraiden yhteiskuntien tapaan Suomi on historiallisessa tilanteessa. Syntyvät ikäluokat ovat yhä pienempiä ja eläköityvät yhä suurempia, joten myös työikäisten suhteellinen määrä vähenee. Hyvinvointiyhteiskunnassa tämä herättää kysymyksiä siitä, kuka rahoittaa tulevaisuuden julkiset palvelut ja tekee näiden alojen työt.
Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) arvion mukaan sosiaali- ja terveysaloille tarvitaan 200 000 uutta työntekijää vuoteen 2030 mennessä. Se on lähes saman verran kuin näillä aloilla työskentelee ihmisiä tällä hetkellä.
Useimmiten heikkenevää huoltosuhdetta on käytetty ”yhtenä lisäargumenttina julkisen talouden sopeuttamistoimille”, kuten BIOS-tutkimusyksikkö muotoilee. Sen resursseihin perehtyneet tutkijat huomauttavat, että rajut sopeutukset voivat rampauttaa ekologisen jälleenrakennuksen, joka puolestaan on ainoa tie läpi aikamme suurimman kriisin, ekokriisin.
Joka tapauksessa työvoimapula on totta jo monilla julkisen sektorin aloilla varhaiskasvatuksesta vanhustenhoitoon. Aloilta poistuu paljon väkeä myös eläköitymisen kautta eikä uusia valmistu samaan tahtiin.
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajien mukaan sosiaali- ja terveysalojen henkilöstön keski-ikä on noin 45 vuotta.
Väestöllinen huoltosuhde kuvaa lasten ja vanhusten määrää suhteessa työikäiseen väestöön. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2022 väestöllinen huoltosuhde on noin 63, vuoteen 2040 mennessä noin 67.
Taloudellinen huoltosuhde tarkoittaa työllisen ja työvoiman ulkopuolisen väestön suhdetta, johon väestön ikärakennekin luonnollisesti vaikuttaa. Vuonna 2021 Suomessa oli sataa työntekijää kohti 133 työvoiman ulkopuolella olevaa henkilöä.
Tilanteeseen havahduttiin myöhään
Miten saada pidettyä ammattilaiset alalla ja houkuteltua vielä uusiakin?
– Yhtä helppoa keinoa ei ole, mutta Työterveyslaitoksen Hyvä veto -hankkeen selvityksessäkin nousivat esiin työn kuormittavuuteen ja työhyvinvointiin liittyvät asiat, sanoo vanhuspalveluiden asiantuntija Anna Haverinen Hyvinvointialueyhtiö Hyvilistä.
Hyvilin tarkoituksena on tarjota asiantuntijapalveluita hyvinvointialueiden tueksi.
– Merkityksellistä on esimerkiksi, että voi vaikuttaa työhönsä ja työvuoroihinsa. Tämä on ihan perusasia ja koskee kaikkia sotepalveluita, ei vain ikääntyneiden palveluita. Mutta erityisesti ikääntyneiden palveluissa työn kuormittavuus on lisääntynyt.
Työperäinen maahanmuutto ei tätä asiaa ratkaise.
Haverinen toteaa, että väestön ikärakenteen muutos on ollut tiedossa jo pitkään, mutta siihen on havahduttu liian myöhään.
– Työolot ovat yksi tärkeimmistä tekijöistä paitsi alalla pysymisen, myös sille houkuttelun kannalta. Lisäksi voidaan hyödyntää teknologiaa. Kansainvälinen rekrytointi edistyy hyvin hitaasti, siinä on paljon lainsäädännöllisiäkin pulmia. Työperäinen maahanmuutto ei tätä asiaa ratkaise, mutta yksi osa ratkaisua se voi olla.
Haverinen toteaa, että sotealalla on pula koulutetusta henkilöstöstä ”käytännössä koko maassa”. Onko hyvinvointialueilla sitten varaa palkata tarpeeksi työntekijöitä, vaikka heitä olisikin saatavilla? Tämänhetkinen vaje riippuu laskutavasta, mutta on joka tapauksessa useamman tuhannen hoitajan luokkaa.
– Olen siinä käsityksessä, mitä olen palvelujohtajien kanssa puhunut, että ongelma on enemmänkin saatavuudessa kuin rahoituksessa. Valistunut arvaukseni on, että heidät kyllä palkattaisiin, jos heitä olisi.
Työhyvinvoinnin merkitys korostuu
Myös lukuisat tutkijat ovat korostaneet työhyvinvoinnin merkitystä. Yksi heistä on Työterveyslaitoksen johtava tutkija Eveliina Saari, joka työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön apurahatutkijana tutkien empatiaa teknologisoituvassa vanhushoivatyössä.
– Kunta-alan tutkimuksissa on nostettu esiin, että hoitajien eettinen kuormitus on suurinta juuri vanhustyössä.
Kyselytutkimuksissa ei kuitenkaan päästä kuormituksen juurisyihin. Saari onkin tehnyt laadullista ja havainnoivaa tutkimusta sekä kotihoidossa että ympärivuorokautisessa vanhushoivassa.
– On vähän vaarallista puhua keskeneräisistä havainnoista, mutta sen verran voin sanoa, että vanhustyön sekä yleensä hoito- ja hoivatyön aliarvostaminen on merkittävä ongelma. Se on Suomessa aliresursoitua verrattuna muihin Pohjoismaihin. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston vertailevassa tutkimuksessa on huomattu, että etenkin Suomessa vanhustyössä työskentelevät kokevat työmääränsä ja kiireen lisääntyneen enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.
Saaren mukaan hoitajat kokevat työssään myös eettistä kuormitusta.
– Hoitaja haluaa pysähtyä ja keskustella asiakkaan kanssa, koska ymmärtää, että se voi olla vanhukselle ainoa arjen vuorovaikutustilanne. Kiirettä ei haluta näyttää asiakkaalle. Hoitaja kantaa taakkaa siitä, että haluaisi tuottaa hyvää hoivaa, mutta oikeasti sille ei ole aikaa.
Aliarvostus lähtee hyvin syvältä.
Saaren mukaan Suomessa tyypillisesti tarjotaan työn tehostamiskeinoksi hoivan teknologisoimista, kuten etähoivapuheluita ja lääkkeenjakelurobotiikkaa.
– Ne varmasti lisääntyvät keinoina, mutta eivät välttämättä helpota hoitajien työoloja. Teknologian tuomaa lisätyötä ei ole resursoitu hoitajien arjessa. Nuoret voivat tykätäkin olla digineuvojia ja tekevät mobiilikirjausta näppärästi, mutta iäkkäämmät hoitajat voivat kokea sen aika stressaavana ja vievän liikaa huomiota.
Etenkin hoiva-alan vetovoiman puute johtuu Saaren mukaan osittain yhteiskunnallisesta asenneongelmasta. Hoiva nähdään pelkkänä kulueränä.
– Aliarvostus lähtee hyvin syvältä. Ilman omaishoitoahan koko vanhushoiva-ala ei toimisi ollenkaan. Ihmiset joutuvat aika mahdottomien yhtälöiden eteen: on pieniä lapsia, iäkkäät vanhemmat ja työ.
Saari toteaa, että olemme menossa kohti uusliberalistiseen ideologiaan kuuluvaa hoivan markkinoitumista.
– Että jokainen pitäköön huolta omista läheisistään ja itsestään. Institutionaaliseen hoivaan pääsy tapahtuu yhä myöhemmin, jos ei ammatilliseen hoito- ja hoivatyöhön panosteta.
”Työnkuvan pitäisi vastata koulutusta”
Tilannetta ei helpota se, että suurin osa alalla jo olevista miettii alanvaihtoa. Sotealan jättäneiden hoitajien määrä lasketaan kymmenissätuhansissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijoiden mukaan erityisesti lähihoitajien jääminen työkyvyttömyyseläkkeelle keskimääräistä useammin vie alalta käsipareja.
Super-liiton puheenjohtajan Silja Paavolan mukaan olennaisinta on pitää motivoituneet ammattilaiset töissä, ettei pula pahene entisestään.
– Ydin on se, että saataisiin palkkausta korjattua, hän sanoo.
Toinen olennainen asia Paavolan mukaan on, että ihmiset saisivat tehdä sitä työtä, johon ovat kouluttautuneetkin. Asiasta on olemassa STM:n työryhmän linjaus, mutta käytännössä hoitajat joutuvat yhä toimimaan jokapaikanhöylinä.
– Vaikka on sanottu, ettei lähihoitajan kuulu siivota, fakta on, että tätä tapahtuu. Työnkuva on kuitenkin aivan ykkösprioriteetti.
Paavolan mukaan hoitajien tulisi saada keskittyä ydinosaamiseensa.
– Toinen kysymys on se, miten koulutukseen valikoituisi henkilöitä, jotka todella haluavat alalle. Tällä hetkellä soveltuvuuskokeet ovat koulutuksen järjestäjän harkinnassa. Pahimmillaan opinnot jättää kesken kolmasosa opiskelijoista. He toteavat, ettei ala ole se, mille he kuvittelivat tulevansa.
Hoitajakoulutuksen aloituspaikkojakin on kyllä lisätty, mutta ne eivät täyty.
Hoitajapulan kierteen alkusyynä Paavola pitää alan systemaattista aliresursointia.
– Alaa on kurjistettu nyt 15 vuotta, haettu enemmän tuloksellisuutta ja tavoitteellisuutta. Mutta alan houkuttelevuus ja valmistuvien määrä ovat ihan yksi yhteen oleva asia, joka pitää huomioida, kun puhutaan siitä, mistä saadaan lisää hoitajia. Ei se ole mitään ydinfysiikkaa, vaan sitä, että arvostetaan reippaasti osaamista.
Hoitoon pääsevät ihmiset ovat entistä huonokuntoisempia, kun hoidon kriteerejä kiristetään jatkuvasti.
– Ei meillä ole hoidon piirissä mitään nikkaroivia ja sukkaa kutovia ihmisiä, joilla on pientä kremppaa. Silloin tarvitaan ammatillisuutta, että osaa pitää yllä sitä voimavaratasoa, joka sillä henkilöllä on.
Pohjoismaisittain poikkeuksellista
Suomessa sotepalveluihin laitetaan vähemmän rahaa kuin yhdessäkään toisessa Pohjoismaassa.
– Tähän ovat eri tutkijat kiinnittäneet huomiota, ei tämä ole mikään Superin oma juttu. Meillä on neljän miljardin euron gäppi verrattuna muihin Pohjoismaihin, ja rahoitusta yritetään vähentää entisestään. Ei se ole mahdollista.
Paavolan mukaan käsitys paisuneesta ja tehottomasta sotesektorista ja yleensäkin julkisista menoista on syntynyt osittain siitä, että muun muassa eläkkeitä ei tiliöidä erikseen.
– BKT:sta varsinaisiin sotemenoihin käytettävä osuus ei ole valtava, eikä siitä vaikkapa vanhustenhoidon osuus kovinkaan suuri. Osaamisen ja henkilöstön puute ei ole mikään pikkujuttu. Valtaosa suomalaisista joutuu jollain tapaa sosiaalihuollon piiriin viimeistään vanhana.
Ydin on se, että saataisiin palkkausta korjattua.
Soteuudistus sinänsä ei ratkaise mitään, jos juurisyihin ei puututa.
– Hyvinvointialueille annettiin 350 miljoonaa euroa hallinnon kuntoon laittamiseen, mutta kukaan ei ole vielä puhunutkaan siitä, miten henkilöstöresurssit laitetaan kuntoon. Siksi meillä oli viime vuonna niin pitkä lakko, tämä ongelma on tiedetty jo vuosia.
Jos sotealan palkkaus ja työolot olisivat kunnossa, ratkaisisiko se työvoimapulan?
– Jos olisi reagoitu jo huomattavasti aikaisemmin eikä nyt, kun tilanne on jo katastrofaalinen, tämä olisi hyvinkin riittänyt. Nyt tilanne on aika haastava, kun koko julkisen sektorin kaikilla aloilla on samanlaiset ongelmat. Tie on oikea, mutta ei se meille hetkessä mitään Shangri-Lata tee.
Valtiotasolta on todettu kansainvälisen rekrytoinnin olevan osa ongelman ratkaisua.
– Me olemme sanoneet, että kyllä, osa. Mutta varsinkin vanhusten ja vammaisten kanssa on hyvin olennaista riittävä suomen kielen taito. Ja jos valtio haluaa tuoda työvoimaa, valtion pitää ottaa siitä koppi.
Usein julkisessa keskustelussa unohtuu, etteivät ihmiset ole vain työntekijöitä, joita voi siirrellä sinne tänne eri valtioiden tarpeisiin, vaan he ovat kokonaisia ihmisiä perheineen.
Paavola huomauttaa myös, että vaikka Superin jäsenten keski-ikä ei ole kovin korkea, julkisen puolen kokonaiskeski-ikä on.
– Eläköityvien vauhti versus uusien valmistuminen on ristiriidassa. Tästähän ovat Keva ja työ- ja elinkeinoministeriö alkaneet nyt puhua. Me puhuimme jo kymmenen vuotta sitten, mutta valtiovalta ei ottanut huolta tosissaan.
– Enää ei voida vain sulkea silmiä ja ajatella, että jostain vain tulee ihmisiä hoitamaan. Hoidettavat ovat entistä sairaampia ja tuovat sitä kautta enemmän kustannuksia. Siksikin ammattimainen hoitohenkilökunta on tärkeää, etteivät akuutit vaivat pääse pahenemaan ja ne hoidetaan mahdollisuuksien mukaan siellä, missä hoidettava on. Osaamattomalla toiminnalla aiheutetaan hoidettavalle lisää vahinkoa ja kustannuksia.
Paavola toteaa, että työssäjaksamisen ongelmaan on yritetty puuttua alalla myös sitä kautta, että esimerkiksi vuorotteluvapaata saisi helpommin. Sen ehtoja on kuitenkin kiristetty vuosi toisensa jälkeen, ja valtiovarainministeriö on ollut innokas hautaamaan koko mallin.
Myös viime vuonna voimaan tulleella niin sanotulla pakkolailla oli todennäköisesti vaikutusta siihen, että tuhat sotealan työntekijää haki ammattioikeuksiensa poistoa Valviralta. Suurin osa heistä oli lähihoitajia, seuraavaksi eniten oli sairaanhoitajia. Normaalisti pyyntöjä tulee parikymmentä vuodessa.
– Pakkolaki ei ainakaan helpottanut hoitajapulaa eikä parantanut alan houkuttavuutta. Oli hämmästyttävää, että valtiovalta teki näin voimakkaan lain estääkseen työtaisteluita.
”Tämä on myös suuri onnistuminen”
Kaikki eivät katsele vanhusväestön määrän kasvua yksinomaan kielteisestä näkökulmasta.
– Usein unohtuu, että tämä on myös hirveän suuri onnistuminen, sanoo sosiaalioikeuden professori Laura Kalliomaa-Puha Tampereen yliopiston Vanhuuden tutkimuksen tutkimusryhmästä.
– Vaikka useimmilla viimeiset vuodet ovat aika vaikeita, kyllä terveitä ja toimintakykyisiä vuosia on tullut ihmisille paljon lisää.
Kalliomaa-Puha haluaisi puhua ikääntymisestä myös voimavarana.
– Usein unohtuu myös, että toimintakykyiset ikäihmiset auttavat paljon tosiaan ja myös lapsiperheitä. Myös vapaaehtoistyö on yleistä eläkeläisten keskuudessa.
– Toki jossain vaiheessa tarvitaan yksinkertaisesti käsiä hoivapalveluihin, että elämä olisi ihmisarvoista. Mutta paljon on kiinni asenteista. Meillä on myös paljon ikäsyrjintää työelämän viimeisissä vuosissa.
Ikääntyneet kokevat, ettei heitä arvosteta ja että he ovat pelkkä taakka.
– Se ei varmasti lisää hyvinvointia.
Kalliomaa-Puhan mukaan olisi tärkeää kuunnella sekä ikääntyneitä itseään että heidän hoitajiaan.
– Heidän ääntään ja viisauttaan, mikä tulee kentältä, soisi kuunneltavan.
Muualla Euroopassa lapset ja lapsenlapset saattavat olla juridisessa vastuussa vanhempiensa hoidosta. Jos ikääntyneellä ei ole varaa maksaa hoivaa, se peritään omaisilta. Toisaalta omaishoitajuuden helpottaminen voisi auttaa myös hoitajapulassa.
– Joidenkin tutkimusten mukaan suomalaiset haluavat auttaa läheisiään eniten Euroopassa. Luulen, että sillä voi olla tekemistä juuri sen kanssa, että ei ole pakko. Tässä kohtaa työelämän pitäisi mielestäni joustaa. Meillä on hoivavapaat pikkulapsiperheille. Voisimmeko ajatella samalla tavalla muun ikäisten hoivasta? Tähän tarvitaan asennemuutos.
Ruotsissa omaishoitaja voi saada työstään omaishoitovapaata, josta maksetaan ansiosidonnaista päivärahaa. Suomessa lakiin on kirjattu EU-direktiivin mukainen minimi, viisi palkatonta työpäivää vuodessa.
– Kaikilla ei tietenkään ole omaisia, mutta voitaisiin antaa mahdollisuus auttaa niille, ketkä haluavat.
uutiskirje 
