Teräs on myrskynnyt, mielet murtuneet ja viikatemies niittänyt satoaan Kristian Kososen kuudessa pätevässä sotaromaanissa, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin talvi- ja jatkosodassa. Jokainen on nykyaikaisen sotakirjallisuuden parhaimmistoa, mutta viime vuonna arvostelin, että kiihkeät taistelukuvaukset alkavat jo puuduttaa. Kososelta kaipaisi uusiutumista. Sodan ryske on aina suunnilleen samanlaista, kuvataan mitä taistelua tahansa.
Syyskuussa ilmestynyt Vuosalmen sotavangit onkin uudenlaista Kososta. Hänestä on muuhunkin kuin rajun taistelutoiminnan kuvaajaksi. Sotavankileirin mikrokosmoksesta Kosonen löytää hyviä tyyppejä, aitoa aseveljeyttä ja petoksen kavaluutta.
Mutta ennen kuin suomalaiset sotilaat ovat päätyneet Tserepovetsin vankileirille loppukesällä vuonna 1944, käydään rajua taistelua suurhyökkäystä tekevää vihollista vastaan Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot ovat keskittäneet hirvittävän tulivoiman murtamaan suomalaisten puolustus.
Vaikka olen juuri arvostellut Kososta liian samanlaisista taistelukuvauksista, Äyräpäässä käytyä taistelua kuvatessaan hän on ilmaisuvoimaisimmillaan. Sitä voi vain ihailla. Sotilaiden pakokauhu, epätoivo, väsymys ja jostain löytyvä rohkeus keskellä maanpäällistä helvettiä ovat jälleen kerran raastavaa luettavaa.
”Märkää hiekkaa puski Peitsaron suuhun. Hän käänsi päänsä sivulle ja sylkäisi suurimmat hiekat ulos. Silmät pysyivät kiinni. Lankunpätkä putosi alaselän päälle, ja hirvittävä meteli koski korviin, aivan kuin joku olisi käännellyt terävää rautapiikkiä korvakäytävissä”, Kosonen kirjoittaa.
Alikersantti Mikko Peitsaro on yksi vangiksi jäävistä sotilaista teoksessa, joka pohjautuu ainakin joltain osin Kristian Kososen ukin kokemuksiin. Ne olivat pohjalla myös Kososen ensimmäisessä sotaromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta, jolle Vuosalmen sotavangit on jatkoa.
Sotavankien asema ei ollut sen parempi kuin taistelijoidenkaan. Väkivaltaisen äkkikuoleman sijaan uhkana olivat taudit, joihin ei ollut hoitoa, ainakaan kunnollista, saatavilla. Nälkä, jano ja ripuli vaivasivat pitkillä kuljetuksilla. Ne ammuttiin, jotka eivät jaksaneet kulkea omin jaloin, Kosonen kuvaa. Tulitaistelun tilalle oli astunut taistelu eloon jäämisestä.
Peitsaro saa jostain voimaa, sillä hänellä on tehtävä. Hän on luvannut lapualaiselle kersantille viedä tämän vihkisormuksen kotiin sodan jälkeen. Lapualaiskersantti on varma, ettei selviä sodan kurimuksesta hengissä.
Vankileirikuvauksessa etualalle nousee hurjaluontoinen ja suustaan äkkiväärä sotilas Alatalo, joka ottaa Peitsaron ja toisen papparaiseksi kutsumansa miehen Raatikaisen suojelukseensa. Kiihkeästi Alatalo vihaa muuatta suomalaista miestä, joka on vastapuolelle loikannut vihollisen urkkija.
Kuolo korjaa vankileirillä satoaan. Käydään henkien taistelua vankien ja vartijoiden välillä, mutta jälkimmäisistä löytyy myös inhimillisiä tyyppejä. Tapetaan aikaa. Kuullaan huhuja sotatoimien päättymisestä, mutta uskaltaako kaiken kurjuuden keskellä päästää toivoa valloilleen kotiin pääsystä?
Niin kuin aina, yhtään ei voi tietää, kuka Kososen tutuksi tekemistä päähenkilöistä selviää ja kuka ei. Hänen kerrontansa on nyt kuitenkin aiempaa sävykkäämpää, nousee jollain lailla uudelle tasolle. Vuosalmen sotavangit on merkittävä uudenlainen avaus yhdeltä tämän hetken parhaalta sotakirjailijalta.
Kristian Kosonen: Vuosalmen sotavangit. 351 sivua, Bazar.
uutiskirje 