Lakko-oikeuden rajoitusesitysten yhteydessä viitataan perustuslakiin ja kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksiin, joihin osaltaan Suomi on sitoutunut. Mistä on kyse?
Lakko-oikeus on osa yhdistymisvapautta
Lakko-oikeus kansainvälisen työjärjestö ILO:n perussopimukseen ja sopimuksiin perustuvissa suuntaviivoissa ja julistuksessa vuodelta 1998 sisältää muun muassa.: ”ILO:n valvontaelimet (supervisory bodies) tunnustavat lakko-oikeuden olevan olennainen seuraus yleissopimuksella nro 87 suojatusta järjestäytymisoikeudesta, joka johtuu työntekijöiden järjestöjen oikeudesta laatia toimintaohjelmansa jäsentensä taloudellisten ja sosiaalisten etujen edistämiseksi ja puolustamiseksi.” Siten lakko-oikeus on osa yhdistymisvapautta
Asiakirja sisältää mm.: ”ILO:n jäsenvaltioiden vuonna 1998 hyväksymä julistus työn perusperiaatteista ja -oikeuksista (jäljempänä ILO:n vuoden 1998 julistus) on osoitus niiden sitoutumisesta näihin perusoikeuksiin.” Kansainvälinen työjärjestö ei ole mikä tahansa elin. Kansainvälinen työjärjestö ILO perustettiin ensimmäisen maailmansodan lopussa vuonna 1919 osana Versaillen rauhansopimusta vahvistamaan tavoitetta, että universaali ja kestävä rauha voidaan rakentaa vain yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja rauha kulkevat käsi kädessä
ILO:n perustamissopimus on osa rauhansopimusta ja rauhan turvaamista. Se rakentuu ajatukselle, että hallituksilla ja työmarkkinaosapuolilla on velvollisuus parantaa työelämän ehtoja, jotta kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja poliittinen levottomuus eivät johtaisi tilanteeseen, joka vaarantaisi rauhanomaisen kehityksen maailmassa. Toisen maailmansodan jälkeen ILO tuli YK:n järjestöksi. YK:n ihmisoikeuksien julistus ja työtekijöiden oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden edistäminen, joita ILO edustaa, kulkevat käsi kädessä keskeisinä rauhan kannalta ja ettei fasismi enää nouse.
Periaate yhdistymisoikeudesta kirjattiin perustamissopimukseen. Vuonna 1949 se määriteltiin tarkemmin omassa sopimuksessa (nro 87, ammatillista yhdistymisvapautta koskeva sopimus). Lakko-oikeus vuorostaan tunnustettiin ILO:ssa ensimmäisen kerran vuonna 1927 ja nimenomaan osana yhdistymisvapautta.
ILO:n yhdistymisvapauskomitea tunnusti jo vuonna 1952 lakko-oikeuden yhdeksi tärkeimmistä keinoista, joilla työntekijät ja heidän järjestönsä voivat laillisesti edistää ja puolustaa taloudellisia ja sosiaalisia etujaan. Komitea on vuosien mittaan myös vahvistanut, että työntekijät ja järjestöt ovat oikeutettuja käyttämään oikeuttaan. Sen lisäksi yhdistymisvapauskomitea on linjannut, että lakko-oikeuden laillisesta käytöstä ei saa aiheutua minkäänlaista vahingonkorvausvastuuta, koska silloin kyse olisi ammattiliittojen vastaisesta syrjinnästä.
ILO:n vuoden 1998 julistuksessa myös todetaan, että ”lakko-oikeus tunnustetaan myös kansainvälisissä ja alueellisissa asiakirjoissa, joista mainitaan mm.: ”vuoden 1966 taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (8 artiklan 1 kohdan d alakohta)” … ” Euroopan sosiaalinen peruskirja vuodelta 1961 (6 artiklan 4 kohta)”.
Kolmikantaperiaate ja demokraattiset periaatteet kuuluvat yhteen
ILO toimii kolmikantaperiaatteella eli valtio, työnantaja- ja työntekijäjärjestöt ovat mukana. Siten lakko-oikeus on kaikkien kolmen osapuolen hyväksymä, jäsenvaltioiden ja näiden työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen. ILO:ssa on 187 jäsenmaata. Paino on siten erittäin suuri. Kansainväliset sopimukset ja perustuslaki eivät anna mahdollisuutta eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä lakko-oikeuden rajaamiselle siten kuin hallitusohjelmaan on kirjattu.
ILO:n vuoden 1998 asiakirjan mukaan ”antamalla yhteiskunnallisille ja taloudellisille toimijoille, erityisesti ammattiliitoille ja työnantajajärjestöille, äänivalta politiikan muotoilussa kansallisella, toimiala- ja yritystasolla, työlainsäädäntö ja sen perustamat työmarkkinasuhteet palvelevat keskeisiä demokraattisia tehtäviä. Suuntaviivojen painopiste työmarkkinoiden oikeudelliseen sääntelyyn on siksi tarkoitettu panokseksi demokratian, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja talouskasvun edistämiseen.” Työntekijäjärjestöjen sivuuttaminen ei ole vetoamalla että työntekijöillä ei ole veto-oikeutta syrjäyttää työtekijät sopimusosapuolena vastoin Suomen kansainvälistä sitoutumista.
Poliittiset lakot kohdistuvat tänäänkin ihmisten perusoikeuksiin
Lakko-oikeuden rajaukset eivät ole vain mikä tahansa lain muutos, vaan se menee demokraattisen yhteiskunnan perusteisiin. Kun on vedottu siihen, että on maita, joissa poliittisia lakkoja on rajattu tai jopa kielletty, vastakysymyksenä on se, että pitäisikö näitä rajoituksia poistaa sen sijaan, että Suomessakin rajattaisiin ja mentäisiin autoritaarisempaan suuntaan kuten tässä asiassa.
Suomessa poliittisia lakkoja on ollut harvoin saatikka pidempikestoisia. Pisimpiä olivat vuosien 1905 ja 1917 suurlakot, joiden kesto oli noin viikon. Ne kohdistuivat perustavanlaatuisiin poliittisiin oikeuksiin ja Suomen valtiolliseen asemaan, edellinen autonomian palauttamiseen ja kansan valitseman eduskunnan perustamiseen ja marraskuun 1917 suurlakko vaatimukseen valtalaista, jolla valtiovalta olisi siirretty eduskunnalle, kun ei ollut enää tsaarin eikä tämän jälkeisen Kerenskin hallintoa (itsenäisyys päätettiin 6.12.1917), sekä kunnallisen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamiseen (hyväksyttiin 27.11.1917).
Vuoden 2024 poliittiset lakot eivät kohdistu valtiolliseen asemaan vaan perusoikeuksiin, jotka olivat osa myös vuosien 1905 ja 1917 suurlakkoja.
Vuoden 2024 lakot kohdistuvat työntekijäjärjestöjen aseman heikentämiseen ja sitä kautta yhdistymisvapauden ja sen osana lakko-oikeuden heikentämiseen ja sitä kautta kansanvaltaan, jossa valtaa kuuluu kansalle, joka valitsee eduskunnan, jolla ovat samalla perustuslain perusoikeudet, jotka ovat demokratian kulmakivi eduskunnan rinnalla. Lakko-oikeuden rajoitukset ovat ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluvoiman rajoittamiseksi heikennysten torjumisessa.
Kuitenkin vuosien 1905 ja 1917 lakot kohdistuvat samalla työntekijöiden oikeuksiin vaatimuksin kahdeksan tunnin työaikalain (hyväksytty 17.11.1917 suurlakon alettua) hyväksymiseen ja työntekijöiden aseman parantamiseen sekä yhteiskunnallisiin uudistuksiin kuten vaatimuksiin progressiivisestä verotuksesta (hyväksyttiin 1920) ja torpparivapautukseen (hyväksyttiin 17.7.1917, täydennettiin 1919, 1922) ja vuonna 1917 vaadittiin leipää nälänhädässä.
Samoin vuoden 2024 poliittisissa lakoissa ovat vaatimukset työtekijöiden oikeuksiin ettei niitä ja työttömyys- ja sosiaaliturvaa heikennetä. Vaatimukset kytkeytyvät työehtoihin, joita koskevien sopimusten osana on tehty näitä parannuksia kuten 1960-luvun lopulta alkaneista tuloratkaisuista alkaen siten, että rahoitus sosiaaliturvamaksuin on osa palkkaa ja siten palkan korotusten sijasta.
Kun on vedottu siihen, että hallitukset eivät puutu työmarkkinaneuvotteluihin, nämä turvaa koskevat heikennykset ovat olleet osa työehtosopimusten hyväksyntää ja siten osa työehtoja ja puuttuminen päättämällä asiat ilman neuvottelua, jotka koskisivat näitä heikennyksiä, on puuttumista työehtosopimiseen yksipuolisesti.
Perustuslaki ei sisällä enemmistöhallitukselle sellaista mandaattia, että hallituksen ohjelman kohtia ei voisi vaatia muutettavaksi. Ne eivät ole laki ja senkin jälkeen, jos on laki, sitä on oikeus vaatia muutettavaksi. Kun asiat kohdistuvat keskeisesti työntekijöihin, työttömiin, perusturvaan ja peruspalveluiden käyttäjiin, jokaisella on omakohtainen oikeus pyrkiä vaikuttamaan. Mielenosoitukset ja poliittiset lakot sisältyvät perusoikeuksiin ja niihin vaikuttamiseen.
ILO:n suuntaviivat
Jos kolmikanta olisi vanhentunut, Suomen pitäisi perua ILO-sopimusten hyväksyminen. Tätä esittäjät eivät ole tulleet ajatelleeksi, koska eivät selvästikään tunne asiaa. Kolmikannasta luopumista ei ole hallituksen esityksissä. Kuitenkin vetoaminen hallituksen mandaattiin toteuttaa ohjelmaansa ja velvoitteeseen se hyväksyä, on kolmikannasta luopumista. Neuvottelua ei ole, ettei voi puuttua itse leikkauksiin ja heikennyksiin, vaan enintään siihen, miten ne toteutetaan.
Kun vedotaan, että yhdellä osapuolella ei ole veto-oikeutta, vaaditaan, että heillä, työntekijöillä, jotka pyörittävät ja ylläpitävät kansantaloutta, ja hyvinvointia, ei olisi perusoikeuksia asioissa jotka koskevat omaa ja perheen toimeentuloa ja osallistumista työelämään.
ILO korostaa suuntaviivoissaan, että mahdollisuutta ”osallistua työmarkkinoiden eri näkökohtien säätelyyn pääasiassa työehtosopimusneuvottelujen ja kansalliseen talous- ja sosiaalipolitiikkaan liittyvän laajemman työmarkkinaosapuolten vuoropuhelun kautta”.
Työlainsäädännön perusoikeudet eivät ole vanhentuneita siksi, että niistä säädettiin työlainsäädännössä vuonna 1949 tilanteessa, jossa fasismin tappio maailmansodassa mahdollisti demokratian palauttamisen ja vahvistamisen monissa maissa. Lainsääntöä on uudistettu vuosikymmenien aikana ja tulee uudistaa 2000-luvun tilanteessa ja tulevaisuudessa, ei kuitenkaan perusoikeuksia murentaen ja kumoten, joihin kuuluu lakko-oikeus.
Se että poliittiset lakot pitäisi rajoittaa lyhyiksi, on aiheetta nostettu esiin siksikään, että pitkiä poliittisia lakkoja ei ole ollut ja pisimmät ovat olleet vuosien 1905 ja 1917 suurlakot. Ne kestivät noin viikon. Tukilakot ovat puolestaan osa työväenliikkeen, palkansaajaliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, keskinäistä solidaarisuutta vahvistavia ja samalla tavoin perusoikeuksien rajoittamista.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori kansantaloustieteestä
lehti 