Sudan on tyypillinen siirtomaakauden luomus, jossa hyvin erilaiset osat puristettiin samojen rajojen sisään.
Sudanin pohjoisosa on etnisesti ja kulttuurisesti arabialainen sekä uskonnoltaan islamilainen. Eteläinen Sudan kuuluu mustaan Afrikkaan ja sen asukkaat ovat etupäässä kristittyjä tai luonnonuskontojen harjoittajia.
Konflikti oli valmiina heti Sudanin itsenäistyessä 1956. Etelässä oli alkanut kapina jo edellisenä vuonna pohjoisesta irtautumiseksi, ja sisällissota jatkui vuoteen 1972.
Hiljaisemman vaiheen jälkeen sota käynnistyi uudelleen 1983, jolloin etelässä perustettiin Sudanin kansan vapautusliike SPLM. Sota kiihtyi edelleen, kun Sudanin hallitus ryhtyi viemään islamilaista lakia etelään.
Sisällissota, jonka arvioidaan vaatineen kaksi miljoonaa kuolonuhria, päättyi Yhdysvaltain kätilöimään rauhaan 2005. Sopimuksessa etelä tyytyi toistaiseksi autonomiaan, mutta siinä sovittiin samalla itsenäisyyskansanäänestyksestä etelässä vuonna 2011.
Kaikkien arvioiden mukaan ensi sunnuntaina, 9. tammikuuta pidettävässä kansanäänestyksessä ylivoimainen enemmistö etelässä haluaa itsenäisyyttä. Sen jälkeen osapuolten pitäisi heinäkuun 9. päivään mennessä sopia eron käytännön järjestelyistä.
Sudanin Bashir siirtyi
sovittelevaan sävyyn
Monet ovat jo vuosia pelänneet Etelä-Sudanin kansanäänestyksen tuovan painajaisen takaisin. On arveltu, että Sudanin presidentti Omar al-Bashir pyrkisi estämään kansanäänestyksen tai kiistämään sen tuloksen, mikä johtaisi sisällissodan alkamiseen uudelleen.
Kummallakin osapuolella olisi siihen työkaluja. Molemmat ovat vientikielloista huolimatta vahvistaneet arsenaaliaan.
Sitä taustaa vasten tuntuukin aika erikoiselta, että Bashir viime viikolla puhui ”eteläisistä veljistään” ja lupasi ”tunnustaa etelän ensimmäisenä”.
Tiistaina Bashir jatkoi sovittelevaa sävyään vieraillessaan etelän pääkaupungissa Jubassa, jossa hän neuvotteli etelän autonomiahallinnon presidentin Salva Kiirin kanssa.
Monet asiantuntijatkin ovat aivan viime aikoina kääntyneet sille kannalle, että Sudanin jakautuminen voi sittenkin tapahtua rauhanomaisesti.
Öljystä voiteluainetta
sovinnolliseen eroon
Molemmat osapuolet lienevät tajunneet, että niillä olisi aivan liian paljon menetettävää uudessa sisällissodassa.
Sudan on Nigerian ja Angolan jälkeen kolmanneksi suurin öljyntuottaja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Sen öljyvaroista 80–85 prosenttia sijaitsee etelän alueella. Mutta ainoa öljyputki kulkee pohjoisen halki Punaisenmeren rannalla sijaitsevaan satamakaupunkiin Port Sudaniin, jossa öljy jalostetaan ennen laivausta.
Autonomiakaudella öljytulot on jaettu tasan 50–50-periaatteella. Etelä vaatii omaa osuuttaan nostettavaksi, ja tästä tulleekin vaikein kysymys neuvoteltaessa pesänjakamisesta. Pohjoinen lienee valmis tinkimään omasta osuudestaan, mutta tiukka vääntö käytäneen siitä, kuinka paljon.
Molemmat kuitenkin tarvitsevat öljytuloja, jotka sotiminen vaarantaisi. Pohjoinen tarvitsee etelästä virtaavaa öljyä, ja etelä tarvitsee pohjoisen putkiyhteyttä ja jalostamokapasiteettia.
Kiina sopeutuu
väistämättömään
Kiina on ollut Sudanin hyljeksityn hallituksen tärkein tukija ja suurin kauppakumppani. Sudanin viennistä – joka valtaosin on öljyä – 60 prosenttia on suuntautunut Kiinaan.
Kiina on viime elokuusta lähtien aktiivisesti lämmittänyt välejään Etelä-Sudaniin, jonka arvovaltaisia edustajia on toinen toisensa jälkeen matkustanut Kiinaan.
Kiinan otaksutaan todenneen Etelä-Sudanin irtautumisen väistämättömäksi, ja tärkeintä Kiinalle kuitenkin on öljyn tasainen virta, mikä edellyttää vakautta.
Kiinan linjanmuutos lienee edesauttanut Khartumin hallitusta väistämättömään alistumisessa. Sudan ei voi olla varma, että Kiina ehdoitta tukisi sitä YK:n turvallisuusneuvostossa.
SPLM puolestaan on luvannut Kiinalle, että etelä itsenäistyttyään kunnioittaa Kiinan valtion öljy-yhtiön CNPC:n kanssa tehtyjä sopimuksia.
Aiheesta enemmän perjantaina 7.1.2011 ilmestyneessä Viikkolehdessä.
lehti 