Missä olit, kun kuulit John F. Kennedyn murhasta? En muista, mutta seuraavana aamuna olin tuhannen tytön ja puolensadan naisopettajan kanssa koulun lipputangon juurella. Lippu kiskottiin surukorkeuteen ja päälle laulettiin jotakin, mahdollisesti rehtorin lempikappale Jääkärien marssi.
Tämä tapahtui marraskuussa 1963 eikä kulunut kauan, kun suuri läntinen maailma kosketti uudelleen kaakkoissuomalaista oppiyhteisöämme. Yhtäkkiä luokan valistuneimmilla oppilailla oli yllään keltainen t-paita, jonka rintamuksesta virnisti neljä haaleanharmaata moppitukkaa.
Koska tytöillä oli t-paidat, oli ilmeisesti lämmin vuodenaika, ehkä kevät 1964. Ajankohta on hämärä, mutta paikan muistan kirkkaasti: moppitukat astuivat tajuntaani, kun seisoin koulun rukousaulassa, päätyseinän vieressä, melkein ovensuussa.
Ketä nuo ovat, luonnontiedon opettaja kummasteli ja osoitti sormellaan pikkutyttöjen yhä latteita rintamuksia. Tytöt olivat tämänkaltaista uteliaisuutta jo odottaneet ja innosta pakahtumaisillaan he huusivat: No, Beatles! Se on tietysti Beatles!
Ketä nuo ovat, luonnontiedon opettaja kummasteli ja osoitti sormellaan pikkutyttöjen yhä latteita rintamuksia. Tytöt olivat tämänkaltaista uteliaisuutta jo odottaneet ja innosta pakahtumaisillaan he huusivat: No, Beatles! Se on tietysti Beatles!
Rehtori, varsinainen neiti Trunchbull, lymyili lähistöllä eikä joukkohysteria ollut rukousaulassa muutenkaan tapana. Opettaja viittoi tytöt hiljaisiksi ja kääntyi sen sijaan minun puoleeni.
Pienenä ja säädyllisenä en vaikuttanut nuorisoturmeluksen ensimmäiseltä uhrilta, joten opettaja hymyili vinosti ja kysyi: Tunteeko muka Pirjokin nämä Beatlesit? Totta kai, valehtelin kylmäverisesti.
Rumaa, rumaa, mutta kun radiostamme ei rinnakkaisohjelmaa kuulunut, pop-tietämykseni oli niin heiveröistä, että ilman valheita en selvinnyt.
Taisi olla kesä 1967, kun kävin serkkuni Eijan kanssa tätimme luona Suomen taiteellisimmassa pitäjässä ART-järvellä. Eija oli viisitoista senttiä minua pidempi, mutta olimme silti hankkineet lähtiessämme aivan samanlaiset vaatteet, kireät valkoiset housut ja räikeän purkanpunaiset paidat. Näytimme epäidenttisiltä kaksosilta tai sitten Majakalta ja Perävaunulta.
Leppeästä lomasäästä huolimatta Eija oli erittäin vihainen. Hän potki kiviä ja päästeli ärräpäitä. Syynä oli Iltatuulen viesti, jonka jokin heinähattuinen maakuntaraati oli äänestänyt Kahdeksan kärjessä -listan voittajaksi.
Kyllä on hirveää, ne on ihan paskoja, voivottelin Eijan tukena, vaikka meidän radiomme soitti vain Mauno Kuusistoa ja Berliinin satakieltä Miliza Korjusta. Hilversumin ja Motalan valot tuikkivat tosin kutsuvasti, mutta ei niiltäkään asemilta irronnut kuin kosmista rätinää.
Kahdeksan kärjessä uudistui Listaksi ja siellä Iltatuulen viesti, Aikamiesten bravuuri, keikkui painajaismaisesti viikosta viikkoon. Eijalle nämä olivat ankaria aikoja, ja kun huolella kasvatettu kynsi vielä katkesi, voitiin jo puhua vakavasta murrosiän kriisistä.
Mahtoikohan Eija popin asiantuntijana tajuta, että Rolling Stones esiintyi Yyterin lankkulavalla juhannuksena 1965? Tuskin. Luultavasti hän oli mehuissaan jonkin Jormaksen takia, vaikka Saat miehen kyyneliin kajahtikin vasta seuraavana vuonna.
Rolling Stonesin kuskasi Suomeen Tappi Suojanen, joka oli ottanut mieskohtaisen vastuun meikäläisestä juhannuksenvietosta. Kesällä 1970 kokkokansaa kohahdutti Peyton Placen Rodney Harrington ja kesällä 1971 – neljäkymmentä vuotta sitten – oli vuorossa Virginialainen, siviilinimeltään James Drury.
Harri Nykäsen romaanissa Virginialainen (WSOY 2010) Suojanen eli Tappinen sönköttää englantia melkoisessa tuubassa: ”Min namnen Tappinen. Mii manageri, big bos, big bisnesman. Me, ma, me, mi, maa. Mii is, mii are.”
”Stop, cowboy what nyt? What as propell? Nej bengar, mani kaput amigo, trastui”, Suojanen jatkaa kommunikaatiota ja tinttaa viinaa niin, että Drury on aivan ihmeissään. Lasiin tai taskumattiin ei sylje Drurykaan, sillä hän yrittää ylläpitää jo New Yorkissa alkanutta kestokänniä estääkseen kiusalliset kankkusoireet.
Keimolan juhannusvalkeilta eri puolille Suomea pörräävässä helikopterissa on mukana myös Timo T. Timola, jonka tunnistaa vaivatta Timo T. A. Mikkoseksi. Hänen päällimmäisenä tavoitteenaan on päästä Druryn suosituksesta Vietnamin sotaan, vapaan maailman suurenmoiseen taisteluun ilkeämielisiä vinosilmiä vastaan.
Tai manneja. Moni ei ehkä tiedäkään, että jotkut kehitysapuprojekteihin lähetetyt suomalaiset kutsuivat vietnamilaisia kotoisasti manneiksi. Satun tuntemaan asian, sillä jouduin sietämään pomonani Fanni Luukkosen inkarnaatiota, joka oli työskennellyt Vietnamissa opettajana.
Henkilö oli täydellinen pässinpää, mutta se ei suomalaisessa kulttuurielämässä urakiitoa estä. Jopa Kiasma avasi riemuiten porttinsa, vaikka henkilön taidemaku oli auttavaa Palmu-tasoa ja Pariisin matkojen kaunein muisto Punainen mylly, jonka vesialtaassa alaston mies ja alaston krokotiili purivat lemmekkäästi toisiaan.
Tällä erää henkilö johtaa eteläsuomalaisen kaupungin (ei toki Hyvinkään) kulttuuritointa. Kirjastotoimen haltuunotto vaatii vielä pieniä lisäopintoja, mikä ei olekaan ihme, olihan henkilön kirjahyllyssä minun havaintoni mukaan vain Aku Ankan taskukirjoja.
Horjahdin nyt kokonaan sivupoluille, mutta en mahda mitään sille, että vanhassa päässäni henkilö ja Timo T. A. Mikkonen ovat jotenkin yhtä lihaa.
Maastopukuinen Mikkonen herätti pari vuotta sitten hämmennystä tunkeutumalla omin luvin pääsotaharjoituksiin ja vaatimalla majurille kuuluvaa kunnioitusta, ja samoihin aikoihin näin televisiosta, miten niin ikään maastopukuinen henkilömme heilui kiväärin kanssa jollakin kodinturvaleirillä.
Henkilö pääsi Vietnamiin, romaanin Mikkonen ei. Drury oli kova republikaani, joka ihaili Richard Nixonia ja sätti hippejä ja rauhanaktivisteja, mutta työttömänä sähköasentajana ja b-luokan näyttelijänä hän ei voinut Mikkosta mitenkään avittaa.
Mutta kuka murhasi Kennedyn? ”Laukaukset ampui Timo T. A. Mikkonen”, joku viisastelee Ylen keskustelusivuilla. Mäntsäläläinen vihaa demokraatteja ja tietää tapauksesta aivan liikaa.
Toisella keskustelijalla on kuitenkin toinen, melkein yhtä hyvä teoria: ”Minä taas uskon, että JFK ampui itsensä vähän samaan tapaan kuin Matti Nykäsen ryyppykaveri puukotti itse itseään selkään.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 