”Siksikö pitää kallon kehittyä / koko otsan leveydeltä – ohimosta ohimoon – / jotta sen kalliisiin silmäkuoppiin / sotajoukot voisivat vetensä purkaa?” kirjoitti Osip Mandelštam runoissaan Tuntemattomasta sotilaasta. Tässä vuonna 1937 kirjoitetussa pasifistisessa runosarjassa runoilija ennustaa uuden maailmansodan räjähdyksen.
Nykyään kun autoritaariset johtajat nousevat, aseita kalistellaan, markkinadarwinismi pullistelee ja kulttuuriarvoja poljetaan, tuntuvat Mandelštamin runot liiankin päivänpolttavilta.
Venäjään silloin kuuluneessa Varsovassa syntynyt juutalainen Mandelštam opiskeli Pietarissa, Ranskassa ja Saksassa sekä matkusteli Italiassa. Hänestä tuli hyvin sivistynyt runoilija, jolle Eurooppa muodostui tärkeäksi. Runoilija palasi Pietariin. Venäjän kirjallisuuden ”hopea-ajalla” 1910-luvulla Mandelštam aloitti ajan kokeellisten virtausten hengessä.
Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen runoilija kävi jatkuvaa painia ”aikakauden” eli neuvostovallan kanssa yrittäen sopeutua uusiksi nuljahtavaan yhteiskuntaan. Lopulta se ei ollut mahdollista. Mandelštamista tuli ainoa runoilija, joka uskalsi esittää rankkaa kritiikkiä Stalinin aikana ja kirjoittaa pilkkarunon itse diktaattoristakin. Nykyään häntä pidetään yhtenä tärkeimmistä venäläisistä modernisteista. Maine perustuu omintakeiseen kirjalliseen tuotantoon, mutta myös kirjalliseen marttyyrinrooliin.
Kryptinen kielivirtuoosi
Mandelštamin runojen perusteellista käännösvalikoimaa on odotettu. Pidä puheeni tallessa aina sisältää edellisen käännösvalikoiman Kivitauluoodi (1997) runot tarkistettuina ja paljon uusia suomennoksia, kuten Voronežesin vihkot ja Armenia-sarja. Veteraanikääntäjä Marja-Leena Mikkola on suomentanut muitakin tärkeitä venäläisiä modernisteja, kuten Ahmatovaa, Pasternakia ja Tsvetajevaa.
Mandelštam ei ole runoilijoista helpoimpia. Hän oli erään neuvostokirjailijan sanoin ”sanapsykopaatti”, kielivirtuoosi, jonka kielikuvat ovat kerroksellisia ja kryptisiä, täynnä viittauksia kulttuuriin, taiteisiin ja historiaan. Käännöksessä runojen sanamagiasta ja musikaalisuudesta väistämättä menetetään jotain. Silti Mikkola suomentaa hyvin, ja esipuhe selvittää runoilijan estetiikkaa, filosofiaa ja runojen elämäkerrallista taustaa, kuten suhdetta juutalaisuuteen, kristinuskoon ja Neuvostoliittoon. Mandelštamiin perehtyminen palkitsee lukijansa ja avaa näkymiä elintärkeisiin arvoihin, jotka tuntuvat jälleen olevan vaarassa niin meillä kuin muuallakin.
Mandelštam puolusti tasa-arvoa, humanismia ja vapautta.
Juutalaisena Mandelštam tunsi itsensä vieraaksi Venäjällä. Eurooppalaisen kulttuurin vaalimisesta tuli hänelle omaehtoinen tahdonilmaus. Hän arvosti sisäistä henkilökohtaista vapautta. Eri aikakausien ja eri kulttuurien leikkauskohdat olivat Mandelštamille luovuuden lähde. Runoilijan tehtävä oli hänestä varmistaa näiden arvojen säilyminen. Mandelštam ajatteli, ettei Venäjää voinut erottaa lännestä. Näin hän liittyi venäläistä kulttuuria jakaneessa slavofiilien ja zapadnikkien eli länsimielisten kiistoissa jälkimmäisten joukkoon.
Käännösvalikoimassa näkyy, miten paikat merkitsivät Mandelštamille paljon. Olipa kyse Italiasta, Krimistä, Armeniasta, Pietarista/Leningradista, tai Voronežista, runoilija etsi aina tilasta ajan ylittäviä kulttuurikerrostumia ja syvempää henkeä.
Pelotonta valtakritiikkiä
Vallankumouksen jälkeen Mandelštam odotteli, mihin suuntaan Neuvostoliitto kehittyy, ja uskoi, että kaaoksen jälkeen voisi puhjeta uusi kulttuurikausi. 1920-luvulla hän varoitteli katkaisemasta siteitä Eurooppaan. Hän puhui neuvostovaltaan viitaten Egyptin ja Babylonian despotismista sekä puolusti tasa-arvoa, humanismia ja vapautta. Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta hän vastusti kielen käyttämistä ulkoiseen, välineelliseen tarkoitukseen.
Mandelštam vaikeni runoilijana 1920-luvun loppupuolella lähes viisi vuotta. Tähän vaikutti se, että taiteen asema Neuvostoliitossa kuristui kuristumistaan. Runoilija huojui silti pitkään suhteessa neuvostovaltaan, sillä hän kannatti sinänsä vallankumousta ja kommunismin ideaa, joskin sen anarkistista muotoa.
Vuonna 1930 Mandelštam alkoi taas kirjoittaa runoja, eikä enää pelännyt sanoa mitä ajatteli. Runouteen ilmestyivät viittaukset sortoon, teloituksiin ja orjatyöhön. Hän myös käsitti olevansa tuhoon tuomittu. Vaimonsa muistelmien mukaan runoilija sanoi tälle: ”Mitä sinä valitat. Runoutta arvostetaan vain meillä – siitä tapetaan”.
Runouteen ilmestyivät viittaukset sortoon, teloituksiin ja orjatyöhön.
”Koska vihaan fasismia”
Mikkola ei asiaa mainitse, mutta KGB:n arkistoja tutkinut Vitaly Shentalinsky on valaissut asiaa. Kun Mandelštam pidätettiin keväällä 1934, hänen kuulustelijansa ojensi paperin, jossa oli pilkkaruno Stalinista, ja kysyi, oliko se runoilijan kirjoittama. Mandelštam myönsi. Kuulustelu jatkui:
”Mistä syystä olette kirjoittanut sen?”
”Koska vihaan fasismia”, vastasi runoilija.
Tätä runoa ei kumma kyllä ole mukana kokoelmassa, vaikka Kivitauluoodin esipuheesta se löytyy. Runo kertoo ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka tukahduttaa keskustelun ja pelaa puoli-ihmisten palveluksilla. Johtajan viiksiä ivataan, ja hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta. Runon loppusäe ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” irvailee Stalinin syntyperää, olihan tämä kotoisin Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.
Tämä on pieni asia, mutta Stalin-runon suomennoksen lisäksi valikoimassa jää kaipaamaan myös maatalouden pakkokollektivointia kritisoivaa ”Kylmä Kevät. Vanha Krim” -runoa ja turvallisuuspoliisille irvailevaa runoa ”Asunto on hiljainen kuin paperi”.
Kantaaottavat runot muodostavat selvän juonteen Mandelštamin tuotannossa. Neuvostopolitiikkaa olisi voinut selittää esipuheessa enemmän. Nyt runoilijan sorto näyttäytyy kuin luonnonvoimana ja vain häneen kohdistuneena, vaikka kyse oli koko kriittisen intelligentsijan hävittämisestä.
Johtajan viiksiä ivataan, ja hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta.
Kirjallinen marttyyri
Mandelštam passitettiin karkotukseen Keski-Venäjän Voronežiin. Hän tajusi koston vain lykkäytyneen. Stalin leikitteli uhrillaan haluten runoilijan nöyrtyvän. Voronežin runoissa näkyy sekä kiitollisuus elämästä että ymmärrys tulevasta tuhosta.
Kiinnostavasti voi seurata myös runoilijan huojuntaa. Välillä hän koetti yhä sopeutua, välillä kajahti uhmakkuus vallanpitäjien edessä. Pakon edessä hän kirjoitti jopa ylistysrunon Stalinille. Sitä ei ole suomennettu. Mikään ei auttanut. Mandelštam pidätettiin taas 1938, ja hän menehtyi pian Kauko-Idässä matkalla Gulagiin.
Mikkola tuo esiin Mandelštamin vaimon suunnattoman panoksen miehensä runojen säilyttäjänä, julkaisijana ja maineen palauttajana. Nadežda Mandelštamin loisteliaiden muistelmien ensimmäinen osa, Ihmisen toivo, on suomennettu. Muistelmien toinen osa löytyy englanniksi nimellä Hope abandoned.
Myöhempänä neuvostoaikana Mandelštamista tuli maanalaisessa kulttuurissa lähes ikoninen runoilija, jonka tekstit levisivät laajasti itse tehtyinä samizdateina. Neuvostoajan jälkeen hän on kiinnostanut tutkijoita ja kirjallisuuden harrastajia. Mutta ei Mandelštam Venäjällä vieläkään laajasti arvostettu ole. Siihen hän on liian omintakeinen ja kriittinen.
Osip Mandelštam: Pidä puheeni tallessa aina. Suomentanut Marja-Leena Mikkola. Parkko 2025. 200 s.
lehti 