Kirjallisuushan ei ole pelkästään terveellistä, suositeltavaa ja suorastaan hyvinvointiteko – enkä ole varma, miten tehokasta nuorille on sitä sellaisena markkinoida. Kirjallisuus on myös täynnä kaikenlaista sairasta, moraalitonta ja ahdistavaa materiaalia. Se edustaa elämän ja ihmisyyden koko kirjoa ja niin kuuluu ollakin.
Olen ikuisesti kiitollinen äidinkielenopettajalleni Airalle, joka suorastaan kannusti kaikenlaisen epämääräisen materiaalin pariin (siltä osin kuin en sitä ollut itse vielä löytänyt). Tuumi varmaankin, että kerran tyttöä kiinnostaa kaikenlainen hulluus, lukekoon hulluudesta sitten. Se oli oikea kirjallisuudenystävän teko!
Ne olivat enimmäkseen hyvin tasokkaita, joskus suorastaan nerokkaita, kirjoja. Vastustan sisältövaroituksia monestakin syystä, mutta tästä voisin puolustaa: mikäpä sen tehokkaampi tapa herättää teinin uteliaisuus kuin varoitus. Niin tsekattiin muinoin parental advisory explicit content -tarroitetut albumitkin ensimmäisenä.
Kirjallisuus ei, kuten sananvapauskaan, toimi niin, että hyväksytään vain tietynlainen oikeaoppinen ja eettinen materiaali. Koulun tehtävä on sitten opettaa lukemaan kriittisesti ja analyyttisesti sisältöjä laidasta laitaan. On se myös vanhempien tehtävä, mutta yksi peruskoulun tehtävistä onkin antaa eväitä elämään myös niille, jotka eivät niitä muualta saa.
Se edustaa elämän ja ihmisyyden koko kirjoa ja niin kuuluu ollakin.
Mitä pikkulapsiin tulee, lukemistahan tulisi markkinoida etenkin aikuisille. Ei velvollisuutena, ei sparraamisena, ei edes hyvinvointitekona, vaan mitä parhaana hupina.
Itse korostaisin sitä, miten antoisaa yhdessä lukeminen voi aikuiselle olla. Voi tulla keskustelleeksi asioista, joista ehkä muuten ei. Voi tulla kuulleeksi tuoreita näkökulmia ja yllättäviä tulkintoja. Lasten kanssa olen käynyt antoisia keskusteluja kirjojen äärellä.
Otetaan Grimmin saduista vaikkapa Saapasjalkakissa. Tarinassa ylistetään kissan oveluutta. Sitä, miten nokkeluudella voi surkeammistakin lähtökohdista päästä eteenpäin. Mutta lapsipa ei ollutkaan samaa mieltä! Hänen mielestään kissa oli törkeä huijari, eikä hän voinut hyväksyä sitä, että kissa ja myllärinpoika palkittiin valehtelusta. Hänestä oli niin ikään ikävää, että pupuparat listittiin tämän vedätyksen välineeksi.
Entäs sitten satu padasta, joka ei lakannut porisemasta. Aivan pöhkö juttu: pata vain porisee ja puuro täyttää koko kylän. Mitä tästäkin nyt pitäisi oppia? Kysyin sitä lapselta. ”Pitää tietää, mitä tekee”, tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Padan käyttäjä lähti käyttämään pataa, vaikka ei ollut ihan varma, muistaako taikasanat oikein. Olisi pitänyt varmistaa, tietenkin. Koskee niin kokkaamista kuin loitsimistakin. Ehkä maltan itsekin joskus vielä lukea sen manuaalin.
Tai Peppi. En ole käynyt muuttelemaan tarinoita (n-sanaa ei uusissa painoksissa käytetäkään), mutta lapsi ihmetteli itse, miksi Pepin isä odottaa ”kurrekurreduttilaisilta” jotain palvelua. Miksi niiden sitä pitäisi palvella? Kuka se oikein kuvittelee olevansa? Onko se vähän vinksahtanut?
Puolet Suomen kirjaviennistä on muuten lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Sitä kun on tehty Astrid Lindgrenin jälkeenkin, joka hänkin oli ruotsalainen.
Miksei suomalaista kirjallisuutta viedä voimallisemmin ulkomaille?
Suomi on verrattain pieni kielialue. Se, että meillä on tasokasta kirjallisuutta, ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii osaamista, arvostusta, rahaa. Ymmärrystä siitä, ettei taide ole mitään ekstraa, koristetta tai luksusta. Se on yhteiskunnan kantava rakenne, ellei jopa perustus. (Maatalous ja hoiva edustanevat maatöitä.)
Ei kirjallisuus ole mitään harmitonta harrastelua, jota pitäisi hyväntekeväisyydestä tukea, koska niin kuuluu tehdä, tai koska lukuharrastuksesta on hyötyä. Se on kulttuurin ydintä ja mittaamattoman arvokas henkinen perintö, kaikki minkä varassa koko yhteiskunta seisoo tai kaatuu.
Kuvan vallankumouksesta huolimatta kulttuurimme ja yhteiskuntamme perustuvat edelleen hyvin pitkälti tekstille, eikä tekstin ydin ole mainoslauseissa, poliittissa ohjelmissa, oppikirjoissa tai edes uutisissa, vaan kirjallisuudessa.
Mutta voisi kirjallisuus olla myös mieletön vientituote. Sen vienti on toki kasvanut viime vuosina, mutta kasvunvaraakin olisi. Enimmillään kirjallisuutta on viety vuodessa noin neljällä miljoonalla eurolla. Se kuulostaa minusta vähältä.
Olen antanut kertoa itselleni, että maailmalla kiinnostavat muun muassa pohjoisuus ja tietynlainen outous, jota tällainen maailman mittakaavassa aivan marginaalinen pläntti muualla edustaa. Pohjoinen luontokin kiinnostaa. Osataanko kysyntään vastata ja luoda sitä lisää?
Lanukirjallisuuden lisäksi Suomesta viedään etenkin dekkareita ja luontosuhdetta käsitteleviä kirjoja. Voitaisiin viedä varmasti paljon muutakin.
Olen varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku haistaa alikehittyneen markkinan, ja hoksaa, miten homma pitäisi hoitaa. Luultavasti se vaatii koko arvoketjun kriittistä tarkastelua aina alkutuotannosta lähtien. Kysymys on vain siitä, kuka sen tekee ensimmäisenä.
Kirjoittaja on journalisti ja kirjailija, joka ei koskaan jätä iltasatua lukematta.
uutiskirje 
