Ei oikeastaan ole kovin kummallista, että ruoka herättää niin suuria tunteita – onhan se ihmiseläimenkin keskeisimpiä perustarpeita. Ruokavaliostaan kritiikin kohteeksi joutuminen voi epäilemättä tuntua siltä kuin joku olisi nappaamassa nakin nälkäisen suusta.
Ruoka kantaa mukanaan myös kulttuuria. Olen itse ollut vegaani toistakymmentä vuotta, mutta monet rakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyvät yhä eläinperäiseen ruokaan, kuten isovanhempien Inarin siiasta valmistamaan kalapottuun ja silloin loputtoman tuntuisiin kalastusreissuihin.
Keskustelulla ei ole rationaalisuuden kanssa mitään tekemistä.
Jos unohdetaan eläinoikeudet, huoltovarmuusnäkökulmasta esimerkiksi metsästys- ja kalastustaidon voidaan toki ajatella olevan ylläpitämisen arvoisia. Tunnepohjaisia argumentteja sen sijaan en pidä kummoisina. Mutta koska suomalaisella julkisella keskustelulla ei tunnetusti ole rationaalisuuden kanssa mitään tekemistä, moni pitää.
Erityisesti laitaoikeisto on tehnyt ruoasta identiteettipolitiikan välineen ja kohkaa ylettömän lihansyönnin puolesta ikään kuin se, että mättää teollisesti tuotettua lihaa huomattavasti enemmän kuin fyysinen aktiivisuus vaatisi – tai tappaa huvikseen – olisi mikään ansio saati miehisyyden mitta.
Suomi oli verrattain pitkään köyhä maatalousvaltainen yhteiskunta. Moni eli osittaisessa luontaistaloudessa vielä jokunen vuosikymmen sitten, mikä voi olla yksi syy eläinoikeusnäkökulman vieraudelle. Niukkuudessa oma vatsa tulee useimmilla ennen muiden eläinten vatsoja. Minullakin, mutta elänkin yltäkylläisyydessä ja voin valita.
Muutoksen nopeus on saanut monet unohtamaan, ettei täällä juuri kenenkään tarvitse enää syödä muita eläimiä nälkäänsä. Samoin mielikuvien tasolla tuppaa unohtumaan, että jos oli entinenkin, niin nykyinen maatalous vasta onkin kaukana lastenkirjojen kotieläinpiha-tyyppisistä idyllisistä maatilakuvauksista.
Keskiverto maatila ei ole mikään kultakaivos, vaan työleiri.
Talous- ja tukijärjestelmä on pakottanut tuottajat valtaviin tilakokoihin. Eläintuotannosta on täysin perusteltua puhua tänä päivänä eläinteollisuutena, eläintehtaina. Samaan aikaan tilojen määrä on vähentynyt. Tuista huolimatta keskiverto maatila ei ole mikään kultakaivos, vaan työleiri.
Tuottajien uupumus ja ärtymys myös, mitä tulee julkiseen keskusteluun, on ymmärrettävää. Eläintuotteita käyttävät lähes kaikki, mutta syyttävä sormi osoittaa vain tuotannon alkupäähän. Eivätkä miljoonia vaikkapa maitotilaansa investoineet yksityisyrittäjät voi lennosta ryhtyä härkäpavun viljelijöiksi, vaikka ajatus houkuttaisikin.
Eläinoikeusnäkökulmaa ajavista muutos tuntuu tietysti sietämättömän hitaalta. Jos ajattelee jokaista eläintä yksilönä, kuten itse ajattelen, ja vuoden aikana heitä tapetaan ruoaksi ja vaikkapa turkkinsa vuoksi maailmassa yli 80 miljardia, on tämä tietenkin sanoinkuvaamaton tragedia. Se on käsittämätön määrä kärsimystä makumieltymysten vuoksi. Lukuun ei ole edes laskettu kaloja.
Sen, mitä kukin suuhunsa pistää, on ajateltu kuuluvan yksityisyyden piiriin. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä minä syön, suurin osa suomalaisista ajattelee ja on siinä tavallaan oikeassa. Harva haluaa elää maailmassa, jossa ei voida edes syödä yhdessä ilman, että politiikka tunkeutuu väliin. En itsekään.
Mutta rakenteiden tasolla se, mitä syömme, koskettaa kaikkia. Suurimmalle osalle ihmisistä muiden eläinten oikeudet ovat täysin yhdentekeviä, mutta jälleen yksi uusi tutkimus on kertonut vallitsevan ruokajärjestelmän olevan luontokadon suurin aiheuttaja. Globaaleista hiiliipäästöistä se aiheuttaa jopa kolmanneksen. Näin ollen se uhkaa myös ihmiseläintä lajina.
Kuka tästä uppiniskaisesta jarruttelusta hyötyy?
Ruoantuotannossa suurimmat luonnontuhot ja päästöt aiheutuvat eläintuotannosta, sillä se ikään kuin hukkaa resursseja verrattuna kasvipohjaisen ravinnon tuotantoon, kun ravinteet kierrätetään ihmiseläimille muiden eläinten kehojen kautta. Maapinta-alalla, jolla voitaisiin viljellä ruokaa suoraan ihmisille, viljelläänkin ruokaa tuotantoeläimille – näin karkeasti ottaen.
Miksi sitten lihaa syödään enemmän kuin koskaan? Paitsi tietenkin tottumuksesta, tunnesyistä ja siksi, että yllättävän moni perustaa identiteettinsä nötkötille.
Asiaa voi lähestyä toisestakin näkökulmasta. Miksi eläintuotantoa tuetaan valtavasti esimerkiksi kotimaisen kasviproteiinin tuotantoon verrattuna? Miksi missään ei esitetä saati edistetä kokonaisvaltaista ja uskottavaa suunnitelmaa oikeudenmukaisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi maataloudessa? En suostu uskomaan, etteikö Suomessa olisi osaamista sellaisen toteuttamiseksi. Kuka tästä uppiniskaisesta jarruttelusta hyötyy?
Ennen pitkää väistämättömän väistelyssä häviävät kaikki.
lehti 