Ehdin jo ilahtua ryhtyessäni lukemaan valtioneuvos Matti Vanhasen kirjoitusta ”Suomi tarvitsee kansallisen metsärauhan” (HS 14.9.). Yhteistyötä näin tärkeän asian eteen nimittäin tarvitaan, ja on hienoa, jos entinen puhemies haluaa olla edistämässä sitä.
Iloni oli ennenaikainen. Esseeksi nimetyssä tekstissä Vanhanen pyrki näyttämään nykyisen metsien tutkimuksen epäluotettavana ja riittämättömänä tiedonlähteenä siihen, että sille voisi perustaa ilmasto- ja ympäristötoimia. Tällaista tiedevastaisuuden kanssa flirttailua en olisi sivistyneeltä mieheltä odottanut.
Entä mitä tarjottiin tilalle?
”Metsätalouden puolella huolta aiheuttavat Suomen päätökset sitoutumisesta EU-tason ja kansallisiin nielu- ja monimuotoisuustavoitteisiin, joihin liittyy puutteellisen tiedon vuoksi merkittäviä riskejä. – – Maallikon silmin mittaustavat eivät tuota sellaista varmuutta, johon sitovat päätökset voi perustaa.”
Mitä väliä sillä on, miltä asia maallikon silmin näyttää? Eihän se ole mikään argumentti.
Puhumattakaan siitä, kumpi lie suurempi riski: se, ettei hakata ihan niin paljon kuin kestävästi voitaisiin, vai se, että tullaan hakanneeksi enemmän kuin olisi kestävää.
Mitä väliä sillä on, miltä asia maallikon silmin näyttää?
Toki voidaan myötäsukaisesti tulkita, että kirjoittaja tässä vain luo tilannekuvaa, kuvailee eri osapuolten kantoja. Mutta kun se tehdään arvovaltaisesta asemasta käsin, vastuullista olisi samalla muistuttaa siitä, ettei maallikkomielipide ole painavuudeltaan likellekään samaa tasoa asiantuntijanäkemyksen kanssa. Toinen perustuu mutuun, toinen tietoon. Mutta ei:
”Maallikon järki sanoo, että luonnon monimuotoisuus vaatii valoa ja varjoja, suoja-alueita ja aukkoja. Konsensuksen löytämiseksi lisätutkimuksiin on panostettava.”
Yksikään haastattelemani metsätutkija ei ole ollut sitä mieltä, että luonnon monimuotoisuus Suomessa vaatisi lisää hakkuuaukkoja metsiin. Tutkimuksen konsensus on pikemminkin päinvastainen.
Ja toisin kuin Vanhanen edelleen esittää, metsäluonnon köyhtymisestä ja hiilinielujen romahtamisesta huolissaan eivät ole yksinomaan luonnonsuojelijat, vaan ennen kaikkea luonnontieteilijät.
Tekstissä oli monta muutakin kohtaa, jotka saivat kulmat kohoamaan, kuten ojituksen puolustaminen aikana, jona vesistöjen tummuminen on vakava ongelma. Vanhojen metsien esittäminen päästölähteenä kuulostaa niin ikään metsäteollisuuden jargonilta.
”Koskemattomaksi jäävän metsän kasvu tyrehtyy ennemmin tai myöhemmin, ja lopulta metsä muuttuu hiilen sitojasta päästölähteeksi”, Vanhanen kirjoittaa.
En tiedä, mille hän tämän näkemyksensä perustaa. Viimeksi, kun haastattelin tutkijoita, sain kuulla, että yli satavuotiaskin metsä on keskimäärin hiilinielu. Tämä tiedetään Suomen metsissä tehdyistä empiirisistä tutkimuksista.
Tämän pidemmälle en kuitenkaan lähde maallikkona tekstin asiaväitteitä perkaamaan, vaan teen jatkossakin toimittajan perustyötä eli kysyn itseäni viisaammilta.
Sekä tutkimusta että toimintasuosituksia on jo yllin kyllin.
Sekä tutkimusta että sen perusteella luotuja toimintasuosituksia on jo yllin kyllin. Enää puuttuu, että ne huomioitaisiin päätöksenteossa.
Tällä hetkellä tutkimustieto systemaattisesti sivuutetaan, kuten esimerkiksi hallituksen taannoisessa linjauksessa suojella vanhoista metsistä niin pieni osa kuin suinkin mahdollista. Kriteerit vedettiin niin tiukalle, että Etelä-Suomesta suojeltavaa ei käytännössä edes voi löytyä.
Olisi tietysti hienoa, jos ”tarvitsemme lisää tietoa” -mantra oikeasti tarkoittaisi lisää rahoitusta luonnontieteelliselle tutkimukselle. Mutta useimmiten se tarkoittaa viivyttelyä. Sitä, että tarraudutaan jääräpäisesti menneeseen.
Tupakkateollisuus pyrki pitkään vähättelemään olemassaolevaa tietoa tupakan haitoista vihjaillen, että lisää tutkimusta tarvitaan. Sama koskee fossiiliteollisuutta, ja koskee näköjään myös metsäteollisuutta. Tyylikkäämminkin voisi profiloitua.
Tietenkin tarvitsemme lisää tutkimusta metsistä, ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta. Myös metsien kestävästä käytöstä. Mutta emme siksi, ettemme tietäisi jo nyt aivan riittävällä varmuudella, että hakkuut ovat Suomessa suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle.
Ja vaikka asiassa olisi epävarmuuden varaakin, toimisi vähänkin järkevä yhteiskunta silti varovaisuusperiaatteen mukaisesti: jos on mahdollista, että liikaa hakkaamalla aiheutetaan vakavaa haittaa ja peruuttamatonta tuhoa, on parempi hakata vähemmän.
On selvää, että metsiä on voitava sekä käyttää että suojella.
Toki aineistot ja metodit voivat tarkentua ja sen myötä tuloksiakin saatetaan joutua tarkentamaan. Ne, jotka tiedon tarkentuessa ilakoivat tieteen ”olleen väärässä” eivät ymmärrä, miten tieteellinen tieto muodostuu tai mitä se edes on. Tieteen itseään korjaava luonne lisää sen luotettavuutta, ei epäluotettavuutta.
Alkuvuodesta esimerkiksi uutisoitiin Suomen metsien kääntyneen päästölähteeksi jo vuosia sitten. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elävä puusto olisi päästölähde, vaan että päästöjä tulee sen hakkaamisesta, maankäytöstä.
Mittaukset pyrittiin laajalti leimaamaan epäluotettavaksi ja näin viemään pohjaa ilmasto- ja ympäristötoimilta. Vähemmälle huomiolle jäi se seikka, että asiat olivat huonommin kuin siihenastisen tutkimuksen perusteella oli oletettu.
Kaiken se perusteella, mitä tällä hetkellä tutkimuksen perusteella tiedämme, hakkuumääriä on syytä hillitä, ei kasvattaa. Siis jos ensisijainen tavoitteemme on torjua luontokatoa ja ilmastonmuutosta.
Jos taas intresseissämme on ennen kaikkea lyhytaikainen (missään tapauksessa ei pitkäaikainen) taloudellinen etu, Vanhanen saattaa olla oikeassa. Metsärauhasta en silloin kuitenkaan puhuisi. Hakkuurauha olisi osuvampi termi.
Ja mitä niihin mallikoihin tulee, tutkimusten mukaan heistäkin valtaosa haluaa vähentää, ei lisätä, hakkuita. Ihmiset arvostavat luonnontilaisia metsiä, rikasta lajistoa ja kirkkaita uimavesiä.
Metsärauhasta en silloin kuitenkaan puhuisi. Hakkuurauha olisi osuvampi termi.
Vanhasella on selvästi hyvä käsitys siitä, miten kompleksinen ja millaisten ristiriitojen repimä kenttä metsä tänä päivänä on. Varmasti hänellä olisi myös kykyä luoda keskusteluyhteyksiä ja käydä kunnioittavaa asiakeskeistä vuoropuhelua aiheesta. Tutkimustiedon vähättely ei sitä kuitenkaan edusta.
On selvää, että metsiä on voitava sekä käyttää että suojella. Kaikkea ei voi hakata, mutta jotain on voitava hakata.
Alkuvuodesta halusin metsätutkijoita haastattelemalla selvittää, miten ilmastoon ja monimuotoisuuteen liittyvät tavoitteet on mahdollista sovittaa yhteen metsien talous- ja teollisuuskäytön kanssa. Jäin käsitykseen, että se on täysin mahdollista.
Mutta ei niin, että olemassa oleva tutkimustieto ohitetaan.
uutiskirje 
