Hakasalmen huvilassa Helsingissä on elokuun loppuun asti esillä valokuvataiteilija Stefan Bremerin (s. 1953) Helsinki by Night. Näyttelyssä pääsee aikamatkalle 1970–1980-lukujen taitteen yhtenäiskulttuurista irti rimpuilevaan kaupunkiin.
Rautatieasema eli Steissi on diinarien ja punkkarien välienselvittelyn aluetta. Gootit ja uusromantikot poseeraavat uhmakkailla klubeillaan.
Bremeristä tuli nuorten valtaaman kulttuurikeskus Lepakon kantaporukkaa ja punkin ja uuden aallon bändien hovikuvaaja. Pelle Miljoonan, Hanoi Rocksin ja Sielun Veljien hikinen ja räkäinen live-energia välittyy yli 40 vuoden takaa.
Pienoisromaani toimii yhtä hyvin lyyrisenä ja melankolisena rakkaustarinana kuin ajankuvana.
Samankaltaisen nostalgiatripin ja sukupolvimanifestin tarjoaa Anja Kaurasen (nyk. Snellman, s. 1954) romaani Syysprinssi (WSOY 1996). Vain 126-sivuinen pienoisromaani toimii yhtä hyvin lyyrisenä ja melankolisena rakkaustarinana kuin ajankuvana.
Tarjolla on vallattujen talojen ja tehdashallien punk-energiaa.
”Eläköön häslääminen, aktit, paineenpurku!” kuuluu nuorten kulttuuriradikaalien slogan.
Tabula rasa ja poweria nuppiin
Syysprinssissä lainataan Virhe-lehden uhmakkaita manifesteja. Virhe muistuttaa Kaurasen ja hänen silloisen poikaystävänsä Harri Sirolan (1958–2001) päätoimittamaa Kiima-lehteä.
Ympärillä häärivät punk-akateemikko Olli, rocklaulaja Tintti Kvintti ja albuminkansien tekijä Kaapo. Viittaako avainromaani kenties Esa Saariseen, Pelle Miljoonaan ja Stefan Bremeriin?
Nuorilla rakastavaisilla vasta lempinimiä riittääkin: Punapää ja Syysprinssi, Pupu ja Lammas, Kukunor ja Kalahari ja Sörkan friidu ja Kaivarin kundi.
Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Sen nyt-hetkessä minäkertoja törmää sairaalasta lomilla olevan ex-rakastettuunsa Helsinki-Vantaan kotimaan terminaalissa. Ylempikeskiluokkaisen porvarissuvun dropout on lähdössä pohjoiseen, enonsa luo hirvijahtiin.
Minäkertoja alkaa käydä Lapinlahden sairaalassa katsomassa sänkitukkaista miestä, jonka iho on kellertävänharmaa ja silmistä on sammunut tuli. Välillä sähkösokit pyyhkivät hänen lähimuistinsa tyhjäksi.
Syysprinssi toteaa sarkastiseen tapansa olevansa vasta nyt oikea punkkari: tabula rasa ja poweria nuppiin kolmesti viikossa.
Uudet Tulenkantajat
Kävelyretket sairaalan läheisillä kaislarannoilla laukaisevat minäkertojassa pidäkkeettömän muistojen virran. Takaumajaksoissa mennään 1980-luvun alkuun.
Silloin kaikkialla soi Barbra Streisandin ”Woman In Love” ja John Lennonin ”Imagine,” varsinkin jälkimmäisen salamurhan jälkeen. Tv-uutisissa vuorottelevat afgaanisissit ja Gdańskin telakkatyöläiset.
Virheen porukat irvailevat yhtä lailla äkkiväärille taistolaisille kuin aiempien sukupolvien isänmaalliselle paatokselle. He kokevat olevansa kulttuuriradikaaleja 1920-luvun Tulenkantajien, Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin jalanjäljillä.
Minäkertojan, alempikeskiluokkaisen kalliolaisperheen tyttären on pitänyt aina peitellä ja häpeillä kirjoittamistaan. Syysprinssin äiti taas on ylitsevuotavan ymmärtäväinen poikansa kaikkia oikkuja kohtaan.
Kertojan feministiystävättäret ovat lukeneet enkelinkutrisen Syysprinssin naistenkaatoja vilisevän esikoisen. He kauhistelevat punaisella prätkällä liikkuvaa, naistenlehden äänestyksessä Charles Mansonin kaksoisolennoksi valittua luolamiestä.
Lopulta vain Syysprinssin ullanlinnalaisessa kellariasunnossa vietetyillä hetkillä on väliä. ”Julkisesti esiinnyimme parhaamme mukaan estottomina ja paheellisina Virheen keulakuvina, mutta sylityksin kuiskailimme sanoja joita on aina kuiskailtu ja tullaan aina kuiskaamaan”, Kauranen kirjoittaa.
Valomerkkeinä AIDS ja juppimaterialismi
Yön sudenhetkinä Syysprinssi tuskailee toisen kirjansa kanssa: liuskoja lentää paperikoriin, sukulaisten muotokuvat katsovat vaateliaina kellariasunnon seiniltä.
Riitoja sovitteleva Pukari-otus, avaimenperän kokoinen pikkukoala, kulkee pariskunnan välillä yhä tiheämmin. Kunnes loppu alkaa vääjäämättä häämöttää.
Eron jälkeen Syysprinssi muuttaa asuntolaivaan Austerlitzin sillan kupeeseen. Hän kiroilee Pariisin talvia ja tekee tuttavuutta kodittomien kanssa.
Helsingin yön kummajaisklubeillekin tulee valomerkki, AIDS-hysterian ja juppimaterialismin myötä.
Kaurasen romaani ilmestyi alkusyksystä 1996. Lehtien palstoilla kysyttiin, oliko kirjailija hyödyntänyt Sirolan sairaalakokemuksia ilman lupaa.
Kohu osoittautui turhaksi. Sirola oli kertonut depressiostaan jo Anna-lehden laajassa henkilökuvassaan keväällä 1996. Hän oli myös lukenut Kaurasen käsikirjoituksen jo etukäteen ja pitänyt siitä.
Ex-rakastavaiset esiintyivät Syysprinssin tiimoilta muutamassa yhteistilaisuudessa. Sirola koki saaneensa hyörinästä uutta energiaa ja palasi itsekin koneen ääreen.
”Pikku lamasta” suljetulle osastolle
Sirola oli vaipunut syvään tuskaisuuteen ja depressioon 1990-luvun alussa. Hänen pääteoksensa, viiden vuoden työn vaatinut Neuvosto-Viron lopunaikojen kuvaus Kaksi kaupunkia (Gummerus 1991) oli saanut osakseen turhan vaatimattoman vastaanoton.
Psyykenlääkkeisiin Sirola ei halunnut aluksi koskea. ”(…) nehän olivat hulluja varten, minulla oli pelkkä vähäinen ahdistusneuroosi ja pikku lama, kuten muuallakin Suomessa”.
Pian bentsot kelpasivat jo liiankin kanssa. Sirolan päiväannos peräti nelikymmenkertaistui puolessa vuodessa. Kun uni- ja rauhoittavat lääkkeet eivät enää muuten tehonneet, niitä saattoi buustata punaviinillä tai viskillä.
Diagnoosit ja terapeutit vaihtelivat. Sirolan tie vei Lapinlahden kautta Hesperian suljetulle osastolle. Lopulta vanhentuneina ja epäinhimillisinä pidetyistä sähkösokkihoidoista löytyi helpotus.
Sairaalakokemusten pohjalta syntyi Imagessa 5/1996 julkaistu heittäytyvä ja hullunrohkea essee ”Kaikki mitä muistan kolmen vuoden kuolemasta”.
Sirola myös kirjoitti Kaurasen punk rock -rakkaustarinalle karhean hellän ”jatko-osan”, Syysprinssin kalaretki -novellikokoelman (Gummerus 1997) nimikertomuksen muodossa.
Suomenlahden Vankileirien saaristo
Sirolan esikoinen, Kalevi Jäntin palkinnon voittanut Abiturientti (WSOY 1980) kuvaa Sirolan alter egon Ville Siikalan eroottista etsintää ja SYK:in eliittilukiota.
Seuraavat teokset saivat osakseen kohtuutonta kritiikkiä. Sirola turhautui kirjailijantyöhön ja ryhtyi ammattikalastajaksi ja -puusepäksi. Sitten hän törmäsi Virossa elämänsä aiheeseen – ja tutustui toisinajattelijaveljeksiin Tarmo ja Toomas Urbiin.
Kahdessa kaupungissa Ernest Hemingwayn meriseikkailut kohtaavat Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston. Suurromaani pohjaa hyvin löyhästi näyttelijä-muusikko Tarmo Urbin (s. 1952) vaiheisiin neuvostosysteemin heiteltävänä.
Trubaduuri ja teatterintekijä Ants Semper napataan Tarton yliopistosta asepalvelukseen Neuvostoliiton sukellusvenejoukkoihin Murmanskiin. Hän karkaa hyisen Jäämeren kautta.
Sitten Ants puhuttaa itsensä Moskovan kansainvälisten suhteiden instituuttiin. Hän solmii kulissiavioliiton Italian kommunistipuolueen isokihon tyttären kanssa ja käännyttää appiukkonsakin neuvostovastaiseksi.
Ants seuraa I Chingin ennustuksia, halaa vaahteraa ja antaa tovereilleen akupunktiohierontaa. Hänelle luonto on pyhä ja itämaiset uskonnot kertovat universumin syvävirtauksista.
Toompean mäeltä tundralle
Veijaritarina muuttuu syveneväksi tragediaksi. Epäonnistuneen loikkausyrityksen jälkeen Ants tuomitaan työleirille tundran keskelle. Sirola tuntee vankislangin ja alamaailman kunniakäsitykset läpikotaisin.
Lopulta lannistunut ihmisraunio päätyy Tallinnan vankimielisairaalaan. Eletään loppuvuotta 1987. Ants ei jaksa innostua glasnostista ja perestroikasta, hän on 36-vuotiaana jo vanha mies.
Tällä kertaa todellisuus on lohdullisempaa kuin fiktio. Sirola salakuljetti Urbit autonsa takapenkin alla Georg Ots -lautalla Helsinkiin. Underground-veljekset jatkoivat matkaansa Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin.
Sirolallakin ehti olla hyviä vuosia. Syysprinssin kalaretken novellissa ”Kolme sisartani” Ville Siikala kalastelee kahden pienen tyttärensä kanssa Helsingin edustalla. Samalla kyse on vaikeasta depressiosta toipuvan miehen rakkaudentunnustuksesta perheelleen ja elämälle.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön heittelemä kirjailija päätyi itsemurhaan elokuussa 2001. Sydämellinen ja inhimillinen evankeliumien uustulkinta Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (Gummerus 2001) ilmestyi postuumisti.
Syysprinssin tarina jatkuu Alli Haapasalon elokuvassa. Se sai ensi-iltansa lokakuussa 2016, pääosissaan Laura Birn ja Lauri Tilkanen.
uutiskirje 
