Maaseutujen ja kaupunkien todellisuudet eriytyvät, ja samalla eriytyy myös politiikka – Tutkija Theodora Helimäki kaipaa politiikkaan argumentoivampaa keskustelua

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Jos katsoo karttoja äänestystuloksista ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, huomataan samoja trendejä. Suurissa kaupungeissa, etenkin yliopistokaupungeissa ihmiset äänestävät enemmän liberaalia vasemmistoa. Sen sijaan kaupunkikeskustojen ulkopuolella ja maaseutukunnissa kannatetaan konservatiivista oikeistoa.

Theodora Helimäki, olet tutkinut äänestyskäyttäytymistä ja poliittista kiinnittymistä. Mitä tämä eriytyminen tarkoittaa?

Kaupunkien ja maaseudun poliittinen eriytyminen on kauaskantoinen asia, jota on tutkittu paljon myös Suomessa. Jos katsoo esimerkiksi Heikki Paloheimon ja Jussi Westisen tutkimuksia, heidän mukaansa maaseutu–kaupunki-akseli on ollut yksi Suomen keskeisimmistä poliittisista jakolinjoista, ja myös pysynyt sellaisena. Jotkut historialliset jakolinjat katoavat ja toiset muuttuvat, mutta alueellinen ja ympäristöllinen äänestys on sellainen, joka on ja pysyy, sekä Suomessa että muissa maissa.

Se on säilynyt keskeisenä jakolinjana, koska kaupungeissa ja maaseudulla asuvilla äänestäjillä on hyvin usein erilaiset intressit, jotka ohjaavat sitä, minkälaista puoluetta äänestetään omien päivittäisten alueellisten tarpeiden perusteella.

Tämä eriytyminen vain kiihtyy. Aiemmin Suomessa hallituksia ja poliittisia enemmistöjä muodostettiin keskustan ympärille. Poliittinen keskusta oli tuolloin vallan kulmakivi ja painovoimakeskipiste. Nyt painopiste heilahtelee laitojen välillä. Maaseudulla siirrytään keskustasta kovaan oikeistoon, ja kaupungeissa radikaali vasemmisto saa lisää kannatusta. Mistä kiihtynyt polarisaatio kertoo?

Suurin murros tapahtui 1800-luvun alussa ensimmäisen teollisen vallankumouksen aikaan. Tuolloin ihmiset siirtyivät feodaaliyhteiskunnista kaupunki- ja tehdasyhteiskuntiin. Jotain samanlaista on tapahtumassa nyt globalisaation myötä. Maaseutu jää syrjemmäksi.

Maaseudulla on tietysti elämää, mutta kaupungit ovat monimuotoisempia, niissä on enemmän ihmisiä ja enemmän mahdollisuuksia.

Yksiselitteistä syytä arvojen eriytymiselle ei ole, mutta jos katsotaan esimerkiksi ihmisten monimuotoisuutta, se on kaupungeissa huomattavasti suurempi. Kun asutaan erilaisten ihmisten ympäröimänä, huomataan myös epätasa-arvo, ja pyritään muutokseen. Maaseudulla sosiaalinen ympäristö on homogeenisempi, jolloin monimuotoisuus ei nouse yhtä keskeiseksi teemaksi.

Maaseutualueet ovat myös usein näivettyneempiä, eivätkä palvelut ole yhtä hyviä. Se taas saa ihmiset kysymään: miksi noilla muilla on enemmän kuin meillä?

Koulutustasolla on myös merkitystä: korkeasti koulutetut äänestävät ainakin Suomessa vahvasti enemmän vasemmistoa. Lisäksi kapea, populistinen retoriikka iskee paremmin maaseudulla, kun taas kaupungeissa haetaan yhteistä hyvää laajemmalle joukolle.

Kyse on myös siitä, nähdäänkö, mitä oikeasti tapahtuu ”muualla” ja ketä ne ”muut” ovat.

Yhä useampi maailman ja Suomen väestöstä asuu kaupungeissa. Kaupunkeihin synnytään ja niihin muutetaan. Sen sijaan maaseudulla kuolleisuus on suurta, syntyvyys alhaista ja muuttoliike käy poispäin. Looginen johtopäätös on, että maaseutu menettää merkitystään poliittisena voimana ja kaupungit kasvattavat merkitystään. Onko näin?

Numeerisesti kyllä. Kaupungeista tulee paljon enemmän poliittista voimaa eli ääniä, koska kaupungeissa asuu enemmän ihmisiä, joten heidän äänensä on voimakkaampi.

Suomessa kaupungeissa asuvat myös äänestävät aktiivisemmin, koska he pääsevät äänestyspaikoille huomattavasti helpommin. Jos asuu syrjäseudulla ja on ehkä iäkkäämpi, pääsy äänestyspaikalle on huomattavasti vaikeampaa. Tämäkin voi vähentää äänestysaktiivisuutta maaseudulla. Siitä syntyy ajatus, että päätökset tehdään siellä Helsingissä eikä Helsinki ymmärrä minua.

Enemmistön ääni on se, joka kuuluu vahvimmin – ja enemmistö asuu kaupungeissa.

Kyseessä ei silti ole maaseudun loppu poliittisena tekijänä. Maanviljelystä tarvitaan aina, koska aina tarvitaan ruokaa, joten maaseutu pysyy. Suomessa korkeasti koulutetut nuoret muuttavat myös jonkin verran kaupungeista maaseudulle. Liike on kuitenkin huomattavasti suurempi toiseen suuntaan.

Suomessa on myös mennyt suhteellisen hyvin siinä mielessä, että meillä on ollut maaseutua edustava puolue, joskus parikin. Kun tällaisilla puolueilla on jalansijaa, ja ne aidosti edustavat ihmisiä, joilla on intressejä kaupunkien ulkopuolelta, demokratian ihanne toteutuu paremmin. Kysymys on myös siitä, onko meillä päättäjiä, jotka ovat valmiita edustamaan maaseudun ihmisiä – ja siitä, saavatko he tarpeeksi kannatusta, jotta he voivat olla mukana päätöksenteossa.

Poliittisesti ja ideologisesti kaupungit alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan: Helsinki muistuttaa Tukholmaa, Kööpenhaminaa ja Berliiniä. Mitä enemmän ne alkavat muistuttaa toisiaan, sitä isompi railo syntyy pääkaupunkiseudun ja ympäröivän Suomen välille, ja tämä sama ilmiö toistuu joka puolella maailmaa. Mitä ajattelet tästä ilmiöstä?

Se liittyy vahvasti globalisaatioon. Kaupungit ovat yhä heterogeenisempia: niissä asuu monia eri kansallisuuksia, jolloin kaupungit alkavat muistuttaa toisiaan juuri monimuotoisuuden takia.

Moninaisen yhteiskunnan intressit ovat erilaiset kuin homogeenisen yhteiskunnan intressit. Monimuotoisessa ympäristössä vapauden ja tasa-arvon edistäminen ovat polttavampia teemoja, kun kaupunkilainen näkee, että kaikki eivät olekaan samanlaisia, mutta silti jokaisella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet elämässä.

Kaupungeissa kohtaa paljon enemmän erilaisia ihmisiä, mikä ruokkii tätä. Se todellisuus, jossa isot kaupungit elävät, versus se todellisuus, jossa maaseuduilla ollaan, on todella erilainen. Arvot kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat aina olemaan erilaiset, koska eletty todellisuus on erilainen.

Kun on tiedossa, että kaupungit ovat poliittisesti kallellaan liberaaliin ja vasempaan nurkkaan ja maaseudulla virta vie konservatiivisempaan, oikeistolaisempaan, nationalistisempaan ja sulkeutuneempaan politiikkaan, tämä asettaa kaupungit poliittisesti napit vastakkain kansallisvaltion kanssa. Esimerkkejä on monta, mutta räikein lienee New York Cityn pormestari Zohran Mamdani: hän on nuori, sosialisti ja muslimi, eli USA:n presidentti Donald Trumpin ja hänen hallintonsa totaalinen peilikuva.

Kun suuret kaupungit vetävät muuhun maahan verrattuna täysin päinvastaiseen suuntaan poliittisesti, mitä se tarkoittaa valtioiden hallittavuuden näkökulmasta?

Ensin voi sanoa, että moniäänisyys on aina hyvä asia. On tavallaan outoa ajatella, että yksi ihminen edustaisi koko kansaa, varsinkin kun tiedetään, kuinka erilaista eri alueilla on. Toivottavasti aina tulee olemaan jonkinlaista eroavaisuutta, jotta pystytään ylläpitämään jonkinlaista keskustelua. Jos kaikki eivät ole samaa mieltä ja erilaiset äänet pääsevät keskustelemaan toistensa kanssa, se on positiivista. Mutta jos jokin ääni rupeaa saamaan ylivallan toisen yli, asetelma muuttuu.

Tässä on myös tärkeä asetelma: kuinka vahva päätöksentekoasema on hallituksella versus pormestarilla. USA on ääriesimerkki presiden­tiaalisesta järjestelmästä, jossa presidentin ei tarvitse politiikassaan välittää niin paljon New Yorkin pormestarista. Sen sijaan konsensushakuisissa demokratioissa, kuten Suomessa, pyritään käymään jonkinlaista keskustelua.

Eriäänisyys on siis hyvä asia demokratian kannalta, mutta se toimii silloin, kun se toimii – eli kun se ei johda pelkästään polarisoivaan viestintään, jossa ei pystytä käymään aitoa keskustelua vaan ainoastaan ilmaisemaan, kuinka paljon eri mieltä ollaan. Silloin ajetaan ihmisiä erilleen.

Jos sen sijaan pystytään sovittelemaan erilaisia intressejä yhteen, se on aitoa demokraattista keskustelua.

Theodora Helimäki. Kuva: Emma Grönqvist

Kun kyse on hyvin perustavanlaatuisista, yksilön identiteettiin ja arvoihin liittyvistä ja toisensa poissulkevista tulevaisuusskenaarioista, intressejä ei kuitenkaan voi sovittaa yhteen eikä kompromissi ole mahdollinen. Ovatko länsimaiset demokratiat siis sisäisesti törmäyskurssilla?

Valitettavan moni on menossa siihen suuntaan. Ison-Britannian EU-ero eli Brexit on hyvä esimerkki, koska siinä ei käyty aitoa keskustelua. Keskustelu oli hyvin vahvasti ääripäiden esille tuomista: yhtäältä imperialistinen ajatus siitä, että haluamme olla erillään, meitä ei kukaan ohjaa ja integraatio ei toimi; toisaalta vastakkainen kanta, jossa EU:ssa ei nähty mitään ongelmia.

Jürgen Habermasin (1929–2025) hahmottelema aito keskustelu tarkoittaa kuitenkin sitä, että argumentoidaan syvällisesti ja kysytään: mitkä ovat tämän seuraukset? Ei vain toisteta omaa agendaa, vaan ollaan valmiita kysymään: ”mitä tapahtuu, jos tämä toteutuu?”

Silloin vertaillaan tulevaisuuksia, ja se on aitoa argumentaatiota: pystytään sanomaan, miksi yksi vaihtoehto on parempi tai huonompi. Tähän liittyy myös laajempi kysymys individualismista versus yhteiskunnallisuudesta: ajatellaanko vain omaa etua, vai myös jaettuja seurauksia muille ihmisille?

Jos politiikassa käytäisiin julkisuudessa sellaista argumentointikeskustelua, jossa puhuttaisiin pitkällä aikavälillä ja etsittäisiin kompromisseja, se olisi tervettä. Arvoissa kompromissit ovat vaikeita, mutta yhteiskunnat eivät ole yksiselitteisiä.

Olisi hedelmällistä nähdä keskustelua, jossa neuvotellaan myös arvokysymyksistä: ”Jos joustamme tästä, joustatteko te tuosta?”. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa, se on maailmanhistoriassa todettu.

Kansallisvaltio vaatii toimiakseen käsityksen siitä, että on olemassa yhteinen, jaettu todellisuus. On mahdollista, että jos eriytymisen kehityskulku jatkuu ja omissa tiedollisissa kuplissa eläminen jatkuu, sitä jaettua todellisuutta ei enää olekaan. Ja se tarkoittaa yhtenäisen valtion murentumista käsitteenä.

Tähän liittyy paljon keskustelua siitä, miten kuplautuminen vaikuttaa jaettuun todellisuuteen. Kansallisvaltio tarkoittaa muutenkin hyvin eri asiaa nyt kuin 1700-luvulla, koska globalisaatio ja muuttoliike ovat muuttaneet yhteiskuntarakenteita.

Maahanmuutto ja kansalaisuuskysymys ovat tulleet hyvin monimutkaiseksi, ja se on keskeinen teema äärioikeistolle. Oikealla kysytään, miksi he ovat samanarvoisia kuin me, kun meillä ei ole sama perimä? Se muuttaa kysymystä siitä, mitä ”kansa” on. Ne, jotka asuvat täällä, vai ne jotka ovat täältä vuosisatoja sitten lähtöisin?

Globaali kansalaisuus oli trendi, johon oltiin menossa, kunnes vuoden 2008 talouskriisi muutti kaiken. Talous on edelleen globaalia, mutta kansalaisuus törmäsi nationalismin uuteen nousuun.

Myös totuudenjälkeisyys on todella iso haaste: ihmiset löytävät tarpeeksi tietoa ja samanmielisyyttä, ja siitä tulee heidän totuutensa. Keskeistä sosiaalipsykologisesti on se, että eri lailla ajattelevia on aina ollut, mutta tärkeää on saada heidät keskustelemaan toistensa kanssa, jotta voidaan löytää yhtymäkohtia ja näin ymmärrystä.