Kukaan ei enää usko fossiiliyhteiskunnan paluuseen.
Jopa Persianlahden öljyjätit investoivat miljardeja vihreään siirtymään. Alueella aurinkoenergia on jo kilpailukykyistä öljylle, vaikka vielä toistaiseksi käytännössä kaikki niiden käyttämä energia on fosiilista.
Globaalin muutoksen sähköveturiksi on hieman yllättäen asettunut Kiina. Siellä uusiutuvat energianlähteet kattavat sähköntuotannosta yli kolmanneksen siinä, missä Yhdysvalloissa noin neljänneksen.
Tämä koskee kuitenkin vain sähköä. Jos katsotaan kokonaisenergiankulutusta, on uusiutuvien polttoaineiden osuus Kiinassakin vain kuudenneksen luokkaa, Yhdysvalloissa kymmenyksen.
Näiden molempien suurvaltojen kaikesta energiankulutuksesta neljä viidesosaa tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. Suunnilleen sen verran koko maailman energiasta tuotetaan yhä kivihiilellä, maakaasulla ja öljyllä. Se aiheuttaa kolme neljäsosaa globaaleista ilmastopäästöistä.
Maailman mittakaavassa – eli siinä ainoassa, millä lopulta on planetaarisessa ilmastojärjestelmässä merkitystä – kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt ovat korkeammalla kuin koskaan, eikä niitä ole saatu vielä laskemaan.
Yritystä kuitenkin on.
Kulutus, tehokkuus ja päästöt
Pelkkä energianlähteen vaihtuminen toiseksi voisi olla helpompi pala purtavaksi kuin muutokset sen käytössä ja kulutuksessa, saati järjestelmätasolla.
Globaali energiankulutus lähti nousuun teollistumisen myötä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, maailmansotien jälkeen jyrkkään sellaiseen. 1950-luvulta tähän päivään se on moninkertaistunut.
Vaikka energiatehokkuus on parantunut huimasti, on talous kasvanut vielä monin verroin enemmän. Siis: tehokkuus on kasvanut paljon, kulutus enemmän, talous eniten.
Käytännössä uusiutuvat energianlähteet eivät ole riittäneet paikkaamaan edes kulutuksen kasvua. Näin on käynyt aina, kun ihmiskunta on löytänyt uuden energianlähteen. Kun talous ja kulutus ovat kasvaneet, ovat kasvaneet myös päästöt.
Päästöt ovat suuremmat kuin koskaan aeimmin.
Ja kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvaa, ilmasto lämpenee. Pitoisuutta on mitattu 1950-luvulta lähtien. Muutoksen nopeus ja suuruus ylittävät luonnolliset syyt monisatakertaisesti.
Myös hiili-isotooppimittaukset ovat vahvistaneet hiilidioksidin fossiiliperäiseksi. Palamisesta lähteenä kertoo niin ikään ilmakehän hapen väheneminen suhteessa typpeen.
Hiilidioksidin päälle tulevat vielä muut kasvihuonekaasut, tärkeimpinä ilokaasu ja metaani. Niitä syntyy etenkin maankäytöstä, käytännössä maataloudesta.
Tällä hetkellä ihmiskunnan vuosittaiset kokonaispäästöt ovat hiilidioksidiekvivalentteina 60 miljardin tonnin luokkaa. Fossiilisten osuus tästä on noin 40 miljardia tonnia.
Hyvinvointi ja fossiilitalous
Energiankulutuksen, talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen suhde on tiivis, mutta niin on viimeiset pari sataa vuotta ollut myös talouskasvun ja elintason. Korkea bruttokansantuote korreloi vahvasti esimerkiksi matalan lapsikuolleisuuden kanssa.
Fossiilitalouskasvu on tuonut paljon hyvää. Myös nykyinen – vaiko entinen – hyvinvointivaltio on sen jälkeläinen. Myös julkisten palveluiden rahoitus on perustunut jatkuvan kasvun oletukselle.
Peruspalvelut olisi toki mahdollista järjestää muunkin kuin kasvupakon varaan, mutta se vaatisi rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestämistä, nykyistä voimakkaampaa puuttumista pääomien jakautumiseen sekä riittävän merkittävien globaalien talousalueiden keskinäisiä sopimuksia.
Siksi suurin osa uskoo mieluummin siihen, että talouskasvu on mahdollista irtikytkeä ilmasto- ja ympäristöhaitoista, vaikka empiirisiä todisteita siitä ei ole eikä ole aikaa odotella. Tämä on niin sanotun vihreän siirtymän perusoletus.
Suomessa onnistunut absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaisi BIOS:n mukaan, “että vuoteen 2050 mennessä materiaaleista saataisiin 6,6 kertaa enemmän BKT:ta kuin tällä hetkellä, samaan aikaan kun materiaalien kulutus laskisi noin 70 prosenttia“.
Aivan helpolta ei kuulosta sekään.
Kiusalliset kasvun rajat
On vahvoja viitteitä siitä, että talouskasvu nostaa hyvinvointia vain tiettyyn rajaan saakka. Suomessa se erkani koetusta elämänlaadusta 1980-luvulla, vaikka viitteitä tästä näkyi jo aiemmin. 1990-luvun lama sementoi kehityksen.
Joidenkin arvioiden mukaan vielä kutakuinkin 1970-luvun eletty elintaso olisi mahdollista taata kestävästi kaikille maailmassa. Käytännössä energian kokonaiskulutuksen tulisi olla noin 1960-luvun tasolla.
Tämä ei tietenkään tarkoittaisi kokonaisvaltaista paluuta menneeseen, vaan esimerkiksi enemmän pyöräilyä ja lainaamista, vähemmän ulkomaanmatkoja ja lihaa lautasella – siis monen suomalaisenkin pienituloisen aivan tavallista arkea.
Monet maat ovat kuitenkin vasta saavuttamassa elintasoa, joka Suomessa oli jo silloin. Maailman väkiluku niin ikään kasvaa yhä. Mutta koska parantunut elintaso laskee myös syntyvyyttä, väkimäärä kääntynee laskuun 2080-luvulla noin 10 miljardin tienoilla.
Luontoriskit ovat tulleet jäädäkseen.
Parhaillaan talouden, energiankäytön, kulutuksen ja päästöjen kasvua kiihdyttää myös tekoäly. Mittakaavaa voi hakea vaikkapa siitä, että datakeskuksia Suomeen rakentava Google osti hiljattain Fortumilta puolet Loviisan ydinvoimalan sähköstä yli 20 vuodeksi.
Tekoälyä voi käyttää myös energiatehokkuuden optimointiin, mutta parantunut tehokkuus ei yksin ratkaise mitään. Rajoittamattomana se päinvastoin lisää tuotantoa ja kulutusta.
Miettikää nyt vaikka ledejä. Ilmiö tunnetaan Jevonsin paradoksina, joka tarkoittaa käytännössä kutakuinkin, että ”ostin kun halvalla sain” ja että ainahan käyttöä keksitään.
Markkinahäiriö vailla vertaa
Yksinomaan pintaveden niukkuus voi vaarantaa jopa neljänneksen euroalueen taloudesta. Siksi merkittävät taloudelliset toimijat, kuten Euroopan keskuspankki (EKP), ovat alkanet korostaa luontohaittoja systeemisinä riskeinä.
Maailman talousfoorumi (WEF) toteaa, että vaikka akuutisti geopoliittiset ja taloudelliset uhat ovat akuuteimpia, luontokadon ja ekosysteemien romahtamisen kaltaiset ympäristöriskit ovat vakavimpia uhkia jo kymmenen vuoden aikajänteellä.
Tavallaan sääntelyllä pyritään nyt korjaamaan historian mittavinta markkinahäiriötä. Siis sitä, että ilmasto- ja luontoriskit on hinnoiteltu järjestelmällisesti alakanttiin. Saastuttamisesta on tavallaan palkittu, millä on ollut katastrofaaliset seuraukset.
Keskuspankit ovat ymmärtäneet tämän ja alkaneet aiheellisesti pelätä koko järjestelmän romahdusta. Siksi ne yrittävät nyt pakottaa liikepankit huomioimaan ilmasto- ja luontoriskit toiminnassaan.
Ne ikään kuin yrittävät hallitusti tyhjentää vuosisataista ”fossiilikuplaa” ennen kuin se puhkeaa joko sen seurauksena, että tätä historiallista virhearviota pyritään oikaisemaan (siirtymäriski) tai sen seurauksena, että luonnon rajat tulevat kerta kaikkiaan vastaan (fyysinen riski).
Vaikka EU-sääntely etenee poukkoillen, välillä vauhdilla ja välillä vesittyen, riskit ovat tulleet jäädäkseen. Maailman BKT:sta yli puolet on riippuvaista luonnon elinvoimaisuudesta. Siksi on ehdotettu, että kansallisessa tilinpidossa mitattaisiin myös luontopääomaa.
Todellisuus tulee vastaan
Luontoa ja sen tuottamien palveluiden arvoa on vaikeampi hinnoitella kuin hiilitonneja. Tämä on yksi syy sille, että luontoriskeihin liittyvä sääntely laahaa yhä, vaikka biodiversiteetin merkitys rahoitusjärjestelmälle tunnistetaan laajalti.
Pelkkä sääntelyn tuijottaminen voikin saada aliarvioimaan fyysisiä riskejä. Tutkijat ovat puhuneet jopa luonnon Minsky-hetkestä.
Viitteitä on siitä, että osittain fyysiset riskit saattavat pankkien markkina-arvostuksissa jo näkyä. Tutkimusta aiheesta on kuitenkin rajallisesti ja sen rahoitus lapsenkengissä.
Rahoittaa pitäisi tietysti myös luonnon monimuotoisuutta sinänsä. Rahoitusvajeeksi arvioidaan vaatimattomat 0,6 biljoona euroa.
Ymmärrys alkaa herätä, mutta puheen ja toiminnan, ajatuksen ja käytännön, välillä on vielä valtava kuilu.
EKP:kin mainitsee luontoriskit strategiapaperissaan, mutta samaan aikaan käytännössä rahoittaa biodiversiteettikatoa. Luontoriskit näkyvät sen retorisessa ja normatiivisessa, mutta ilmastoriskit myös operatiivisessa toiminnassa.
Hiljattain se ilmoitti esimerkiksi kiristävänsä ilmastoriskeille alttiiden pankkien sääntelyä, mikä heijastuu yritysten luottoluokituksiin, vakuusarvoihin ja niiden kautta lainaehtoihin.
Kaikki tiet vievät geopolitiikkaan.
Kiristynyt geopoliittinen tilanne vaikuttaa kestävyyssiirtymään kahtalaisesti. Yhtäältä globaali kilpailu resursseista vauhdittaa sähköistämistä, toisaalta tekee sen luonnon kustannuksella.
Kaikki maat haluavat varmistaa itselleen mahdollisimman paljon vihreän siirtymän kriittisiä ja strategisia resursseja: akkuraaka-aineita, harvinaisia maametalleja, puolijohteita, kuparia ja alumiinia. Kukaan ei halua jäädä liigan jumboksi eikä olemassaolonsa riippuvan muista.
Ratkaisematta on siis kysymys siitä, miten hillitä kulutusta eli viime kädessä talouskasvua ilman, että tekee itsestään geopoliittisen lilliputin.
Kukaan ei halua tulla pyyhkäistyksi kartalta.
Reaalimaailmassa – eikä muita ole – kaikki tiet tuntuvat lopulta johtavan tämän kysymykseen äärelle. Kaikki tiet vievät geopolitiikkaan.
Riippuvuudesta toiseen
Yhteiskunnan muuttaminen päästöttömäksi on kunnianhimoinen tavoite, mutta se ei yksin riitä.
Moderni teknologia tarvitsee valtavia määrejä harvinaisia mineraaleja ja maametalleja. Yhteiskunnan sähköistäminen ilman, että energian kokonaiskulutus laskee, tarkoittaisi niiden kulutuksen kymmen- tai jopa satakertaistumista, raaka-aineesta riippuen.
Kaivoksia tarvittaisiin jopa viisinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Tämä aiheuttaa yhden suurimmista vihreän siirtymän ongelmista: elinympäristöjen tuhoutumista. Metsiä kaatuu, vesistöjä saastuu, ja elinalueet pirstoutuvat.
Huomattava osa kaivoksista sijaitsee alueilla, joiden luonto on poikkeuksellisen monimuotoinen ja herkkä. Osittain se johtuu siitä, että samat geologiset prosessit, joissa malmit ja mineraalit ovat muodostuneet, ovat usein luoneet olosuhteet myös rikkaalle paikalliselle luonnolle.
Suomessa kaivosyhtiöt ovat havitelleet esimerkiksi Viiankiaavan monin verroin suojeltua suoaluetta. EU on merkinnyt sen hiljattain ”strategiseksi kohteeksi” – eikä tämä viittaa strategiseen luonnonsuojeluun.
Uusiutuvien energianlähteiden rinnalle tarvitaan käytännössä jossain määrin myös ydinvoimaa, ainakin Suomen leveysasteilla. Vaikka uraanin louhinta ei ole mikään ympäristöteko, sen huomioidenkin ydinvoima vie tuottamaansa energiaan nähden suhteellisen vähän maapinta-alaa.
Toki riskitkin ovat tunnetut ja ilmeiset. Fossiilisten riskit ovat sen lisäksi varmat.
Mikäli halutaan säilyttää likimainkaan nykyinen elintaso eikä maksaa sähköstä monin verroin lisää, vaihtoehtoja ei monia jää. Suomessa käytetystä sähköstä ydinvoimalla tuotetaan jopa noin 40 prosenttia, kaikesta energiasta noin viidennes.
Lannoitteiden geopolitiikka
Lannoitteet ovat hyvä esimerkki siitä, miten ilmastonmuutos, luonto ja geopolitiikka kietoutuvat yhteen. Ne eivät ole mikään kuriositeetti. Lannoitteet ovat koko globaalin ruokajärjestelmän perusta.
Nykyinen tapa tuottaa ruokaa on täysin fossiiliriippuvainen, vaikka ei mentäisi edes työkoneiden käyttövoimaan tai siihen, miten paljon hiili-, energia-, luonto- ja elämäintensiivisempää on kasvattaa kasveja tuotantoeläinten ruoaksi kuin suoraan ihmisravinnoksi.
Syitä on monia, lannoitteet ovat yksi. Ne aiheuttavat merkittäviä ympäristöhaittoja ja ilmastopäästöjä, mutta ei niistä voida noin vain luopuakaan.
Ilman teollista typpeä sadot elättäisivät vain noin puolet planeetan nykyisestä väestöstä. Vaikka ravinteita kierrätettäisiin tehokkaammin ja paikallisemmin, lannoitteista tuskin päästäisiin kokonaan eroon.
Typpilannoitteita ei voi valmistaa ilman vetyä. Tähän asti sitä on otettu maakaasusta eli ostettu muun muassa Venäjältä. Suomi ei venäläistä kaasua enää osta, mutta moni Euroopassa vielä ostaa, miljardeilla euroilla vuosittain.
Pöhinästä huolimatta kaikki pelkäävät edelläkävijän kirousta.
Terästeollisuuden sähköistäminenkään ei onnistu ilman vetyä. Teräksen valmistamisessa tarvitaan niin korkeita lämpötiloja, että niihin päästään vedyn lisäksi vain fossiilisilla polttoaineilla.
Vedyn voi ottaa myös vedestä, jolloin puhutaan niin sanotusta vihreästä vedystä. Tuotanto kuluttaa valtavasti vettä, maapinta-alaa ja sähköä.
Mutta palataan lannoitteisiin. Typen lisäksi merkittävimpiä on kalium, josta Venäjä ja Valko-Venäjä tuottavat yhdessä globaalisti noin 40 prosenttia Kanadan ollessa suurin tuottaja. Kiina puolestaan pyrkii pitämään kaliuminsa itsellään.
Kolmas keskeinen lannoite on fosfaatti, jota ilman eivät kasvit kasva. Luonnossa fosfaatti kiertää luonnollisesti, mutta pelloilta sato kerätään pois. Maailman fosfaattivarannoista valtaosa sijaitsee Marokossa.
Länsi-Euroopan ainoa fosfaattikaivos sijaitsee Siilinjärvellä, Kuopion naapurissa. Kemiran tehtaina tunnettu kaivos myytiin norjalaiselle Yaralle vuonna 2007 ”Vanhasen kakkosen” kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarisen (kesk.) sekä puolustus- ja omistajaohjausministeri Jyri Häkämiehen (kok.) johdolla.
Kemiallisesti typpilannoitteet ovat lähellä räjähteitä, ja sitä kautta liittyvät huoltovarmuuden lisäksi myös maanpuolustukseen. Kansallinen etu saattaakin olla viimeisiä alueita, joissa tulevaisuudella on edes retorista merkitystä.
Vääristynyt aikakäsitys
On ilmeistä, että samalla kun päästöjä hillitään, on myös luonnon elinvoimaisuutta parannettava. Sitten tämä pitäisi tehdä vielä ennennäkemättömän nopeasti ja koordinoidusti.
Epäselvää ei ole niinkään, miten se tehdään. Ongelma on siinä, että porkkana ja keppi puuttuvat molemmat, ja pöhinästä huolimatta kaikki pelkäävät edelläkävijän kirousta.
Kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi tarvitaan yhteistyötä maanosien, maiden ja alueiden välillä. Tarvitaan elinkeinopolitiikkaa, teollisuuspolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, talouspolitiikkaa, turvallisuuspolitiikkaa, aluepolitiikkaa ja niin edelleen.
Käytännössä tulpaksi muodostuu usein päätöksenteon aikajänne, sillä taloudessa ja politiikassa lyhyen aikavälin pienten eturyhmien edut tuppaavat ohittamaan pitkäaikaisen kokonaisedun. Toimitusjohtaja katsoo kvartaalia ja poliitikko vaalikautta, eikä heitä voi siitä syyttää.
Mutta jotenkin päätöksentekoon pitäisi ujuttaa edes sadan vuoden aikajänne. Eikä vain menneisyyteen, vaan myös tulevaisuuteen päin.
Toisiaan ruokkivia polarisaatiota ja disinformaatiota pidetään tällä hetkellä yhtenä vakavimmista globaaleista uhkista. Tämä vihjaa osaltaan siitä, ettei kestävyyssiirtymää onnistu ilman, että edes jonkinasteinen oikeudenmukaisuus toteutuu.
Siksi alueiden ja ihmisten kohteleminen pelkkinä resursseina, niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin, on osa ongelmaa, ei mikään voittajan valinta. Ilmastonmuutos ja luontokato kietoutuvat paitsi toisiinsa, myös eriarvoisuuteen lukemattomin tavoin.
Saman kolikon eri puolet
Tasapainoinen ilmasto ja elinvoimainen luonto eivät lähtökohtaisesti riitele samoista resursseista, vaan ovat niitä toisilleen.
Merkittävä osa ilmastotoimista on eduksi myös luonnolle. Lähes kaikki luonnon elinvoimaisuutta tukevat toimet hillitsevät myös ilmastonmuutosta tai sen vaikutuksia viimeistään pitkän aikavälin tarkastelussa.
llmastonmuutosta ei ilmiönä voi irrottaa elonkirjosta. Tai voi, muttei kannata.
Ihmiskunnan vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat suuremmat kuin koskaan aiemmin, 38 miljardia tonnia. Meret ja metsät nielevät siitä karkeasti ottaen puolet, loppu jää lämmittämään ilmakehää.
Planeetan kasvillisuuden on arvioitu sisältävän hiiltä lähes saman verran kuin mitä fossiilisten polttaminen on vapauttanut. Siitä noin puolet on varastoitunut meriin tai takaisin metsiin. Käytännössä olemme siis täysin riippuvaisia meri- ja metsäekosysteemien hiilinieluista.
Monimuotoisuus on puskuri ja resurssivarasto.
Ilmaston lämpeneminen vaarantaa tämän ilmastonsäätelyn ja yhteyttämisen lisäksi kaikki muutkin ekosysteemipalvelut, joiden varassa ihmiselämä ylipäänsä on mahdollista. Puhtaasta vedestä tulvavesien hallintaan, ruoantuotannosta biodiversiteettiin.
Etenkään monimuotoisuuden merkitystä ei tunnuta laajalti vielä hahmotettavan, vaikka se on kaiken elämän perusta.
Kun maapallon lämpötila nousee sata kertaa nopeammin kuin se nousisi luonnollisista syistä, kuolevat lajit sukupuuttoon jopa tuhat kertaa nopeammin. Niin ilmasto, maankamara kuin vesistötkin muuttuvat myös ilman ihmisen vaikutusta, mutta huomattavasti hitaammin.
Sienet, kasvit ja eläimet eivät ehdi sopeutua, eivätkä kaikki siihen edes pystyisi. Kunkin alueen lajit ovat kehittyneet aikojen saatossa pärjäämään juuri siellä, missä ne ovat. Osa tietysti sopeutuu ja levittäytyy helpommin myös uusille alueille – niin kuin nyt vaikka ihminen.
Lajit eivät elä irrallaan ympäristöstään. Siksi tarvitaan monimuotoisia elinympäristöjä paitsi kasveille, myös hyönteisille, sienille ja lahottajille. Siksi luontoa halutaan ennallistaa ja suojella – ei niinkään sentimentaalisista kuin eksistentiaalisista syistä.
Muurahaisen merkitys metsälle
Yksittäisen limasienen arvoa voi olla vaikea hahmottaa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi. Ekosysteemeissä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yhdenkin tekijän muuttaminen voi johtaa hallitsemattomaan dominoefektiin verkostossa.
Lähes kaikki puut elävät symbioosissa sienijuuriensa kanssa. Pintasienijuurten, joiden maanpäällisiä itiöemiä vaikkapa kantarellit ovat, häviäminen hävittäisi pohjoiset metsät.
Pölyttäjien, kuten mehiläisten ja kimalaisten, katoaminen hävittäisi kolmanneksen ihmisen ravintokasveista. Ilman kanervasienijuurta katoaisivat metsämarjat, ja niin edelleen.
Kaikkia vaikutusketjuja emme edes tiedä, joten varovaisuusperiaatteen noudattaminen luonnon arvoa arvioidessa lienee viisautta. Tämä koskee etenkin harvinaisia lajeja. Kun laji kuolee sukupuuttoon, se menetetään ikuisiksi ajoiksi.
Toisaalta lajin tavanomaisuus ja elinvoimaisuuskaan eivät tarkoita, etteikö se voisi tarvita suojelua.
Esimerkiksi runsaslukuisia ja hyvin levinneitä avainlajeja ei tarvitse suojella siksi, että ne olisivat kuolemassa sukupuuttoon, vaan koska ne ovat eräänlaisia kriittisiä solmukohtia, joita ilman koko verkosto romahtaa. Suomalaista metsäekosysteemiä esimerkiksi ei ole ilman muurahaista, mutta muurahainen pärjää loistavasti ilman suomalaista metsääkin.
Monipuolisuus on vikasietoisuutta
Runsas lajikirjo ja muuntelu myös lajin sisällä on yhteydessä luonnon kykyyn vastustaa tuholaisia, tauteja ja ylipäänsä muuttuvia olosuhteita. Biodiversiteetti on resilienssiä.
Evoluutio on sekä sopeutumista että sen edellytys. Se hieman kuin jatkuvaa tasapainoilua runsauden ja erikoistuneisuuden välillä. Kumpaakaan ei ole ilman toista.
Koska ympäristöjä on erilaisia ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa, ei ole olemassa mitään evoluution päätepistettä saati päämäärää. Ideaali on ideaali aina vain suhteessa kulloisiinkin oloihin.
Niin lajien sisäinen kuin niiden välinenkin moninaisuus on kuin varasto erilaisia ominaisuuksia ja kyvykkyyksiä, joista sitten yrityksen ja erehdyksen kautta jokin jatkaa elämää. Kuten Eeva Kilpi kirjoitti:
Jollei muu
niin sattuma suojaa.
Sillä karkeasti yksinkertaistaen: monokulttuurien ylenpalttinen suosiminen monimuotoisuuden kustannuksella on siksi hieman kuin lähettäisi olympialaisiin pelkkiä kuulantyöntäjiä. Tai maratoonareita.
Emme voi varmaksi tietää, mitkä taidot tai ominaisuudet osoittautuvat lähitulevaisuudessa hyödyllisiksi tai jopa välttämättömiksi. Siksi voi olla viisasta suhtautua kaikkeen näennäisen hyödyttömään puuhasteluun, obskuureihin kiinnostuksen kohteisiin ja ihmisten välisiin eroihin lähtökohtaisen neutraalisti ainakin sikäli, kun niistä ei ole muille suoranaista haittaa.
Monimuotoisuus on puskuri ja resurssivarasto, elämää.
Aina jokin onnistuu
Siirtyminen päästöttömään yhteiskuntaan ja kestävämpään elämäntapaan on välttämätöntä. Jos huomioidaan lämpenemisen kiihtyminen viime vuosikymmeninä, ylittyy Parisiin sopimuksen 1,5 asteen haamuraja jo vuonna 2029.
Helppoa se ei ole, eikä onnistuessaankaan kivutonta.
Kestävyyssiirtymän ei tarvitse tarkoittaa kurjuutta, mutta kuten suuriin muutoksiin aina, siihen liittyy suuria eturistiriitoja. Yhdelle muutos on mahdollisuus, toiselle menetys. Jotta muutos onnistuisi ylipäänsä, on sen vaikutuksia eri ihmisiin pyrittävä tasaamaan.
Haaste on melkoinen, mutta vaarallisinta olisi jatkaa entiseen malliin ja kieltäytyä edes yrittämästä vain, koska yhtään kaikin puolin hyvää vaihtoehtoa ei ole. Epätäydellinenkin yritys on tuhatkertaisesti parempi kuin käsien päällä istuminen, täydellisen teorian ja politiikan odotus.
Olkoonkin, että kukaan ei halua olla se ensimmäinen hullu, joka epäonnistuu.
Aina joku on myös se ensimmäinen hullu, joka onnistuu.
Aina jokin onnistuu.
Kursivoidut sitaatit ovat lainauksia Eeva Kilven runosta Jollei muu / niin sattuma suojaa kokoelmateoksesta Ennen kuolemaa, WSOY 1982.
uutiskirje 
