Pappi ja kunnallispoliitikko Seppo Sattilainen Raumalta:
Ihminen lentää avaruuteen ja tutkii kaukaisia galakseja, kehittää yhä tehokkaampia lääkkeitä, lihoo ja vaurastuu, mutta köyhyyden nujertamisessa ja oikeudenmukaisuuden lisäämisessä hän on edennyt hitaanlaisesti. Kysymysten kysymys kuuluukin, miksi päättäjät kaikilla tasoilla – myös Suomessa – asettuvat lopulta aina niiden puolelle, joilla menee muutenkin hyvin? Miksi vahvoja suositaan heikkojen kustannuksella?
Tämä kysymys ei ole uusi eikä outo raumalaiselle papille, teologian tohtori Seppo Sattilaiselle, joka leipätyönsä ohessa on mukana kotikaupunkinsa kunnallispolitiikassa. Jotta nykyaikaa voisi paremmin ymmärtää, hän kehottaa kääntämään katseet kauas menneisyyteen, aina kristinuskon syntyaikoihin saakka.
– Kristinuskohan lähti liikkeelle yhteiskunnan huono-osaisista ihmisistä eli köyhistä, leskistä, sairaista ja vammaisista. Tässä porukassa lähimmäisen huomioiminen ja lähimmäisenrakkaus tulivat hyvin konkreettisella tavalla ilmi. Tämä yhteisöllisyyden voima herätti ulkopuolisten mielenkiinnon ja yhteisöllisyys alkoi vähitellen levitä muuallekin.
Ja se on ihan pötyä, kun osa väestä väittää Suomen luterilaista kirkkoa vanhoilliseksi. Menköön katsomaan muita kirkkoja maailmalla!Ihmiset kuuntelevat mieluummin hömppää kuin asiallista puhetta.
Nyt elämme toisenlaisia aikoja. Yhteisöllisyys on saanut väistyä rahan ja tavaroiden tieltä. Kun rahan ja tavaroiden ahnehtiminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla, niin sitten vaaditaan yhteisöä apuun. Sattilaisen mukaan juuri tästä on valtion tämänhetkisessä velkaantumisessa suurelta osin kysymys. Valtio ei velkaannu ensisijaisesti köyhien takia, vaan turvatakseen hyväosaisten elämän.
Sitoutumattomuus
antaa tilaa ajatella
Kirkkososiologiasta tohtoriksi väitellyt Sattilainen olisi voinut ponnistaa politiikkaan kristillisten riveissä, mutta hän hakeutui SDP:hen. Työläiskodissa kasvaneelle se oli jollakin tavalla luontevampi valinta. Myöhemmin SDP kuitenkin vaihtui sitoutumattomuuteen.
Oman kokemuksensa perusteella Sattilainen kertoo perinteisen puoluepolitiikan vähentyneen kunnallispolitiikassa, myös Raumalla. Puolueista Vasemmistoliitto pitää vielä perinteistä kiinni, mikä näkyy sen harjoittamassa politiikassa. Se yrittää kulkea vastavirtaan köyhiä ja heikko-osaisia puolustamalla. Tätä tinkimättömyyttä Sattilainen sanoo arvostavansa.
– Kun tulin 1993 mukaan kunnallispolitiikkaan, lama alkoi kuntapuolella olla kovimmillaan ja se rikkoi vanhat puoluepoliittiset linjaukset. Lähdettiin etsimään uutta tapaa elää ja olla. Sillä tiellä ollaan vieläkin.
Voisi luulla, että Sattilaisella oli enemmän vaikutusvaltaa raumalaisessa kunnallispolitiikassa silloin, kun hän kuului mahtipuolueen SDP:n valtuustoryhmään.
Hänen mukaansa näin oli ja ei ollut, koska vaikutusvaltaa voi olla monenlaista. Nykyinen kolmen valtuutetun muodostama sitoutumattomien ryhmä tarjoaa hänelle kuitenkin enemmän tilaa mielipidevaikuttajana.
– Nyt voin mietiskellä, pohdiskella ja puhua asioista valtuustosalissa vapaammin, kun ei ole puoluetta takana.
Yhteiskunta väistelee
velvollisuuksiaan
1990-luvun alun lama on seurannut Seppo Sattilaista muuallekin kuin kunnallispolitiikkaan. Kirkon työntekijänä puheet leipäjonoista ja rahallisen avun tarpeesta ovat hänelle perin tuttuja. Hädässään ihmiset kääntyvät seurakuntien diakoniatyön puoleen, kun kuntien sosiaalitoimistoista ei apua irtoa.
Sattilainen sanoo julkisuudessa esitetyn monia tekosyitä, miksi sosiaalipuolta ei laitettu laman jälkeen sellaiseen kuntoon, että se riittävän tehokkaasti ja kattavasti tavoittaisi pulassa olevat ihmiset. Tätä ongelmaa ei ilmeisesti halutakaan ratkaista, koska siihen tähtäävää keskustelua ei edes käydä.
– Mitä tässä maassa on tapahtumassa tai tapahtunut? Tällaisen ilmiön annetaan sitkeästi elää, vaikka Suomi on vauraampi kuin koskaan. Kansantaloudellisesti tämän ongelman korjaaminen olisi pikku juttu, mutta sitä ei vain tehdä. Haluaisin tietää sen syyn, että miksi ei tehdä, Sattilainen tivaa.
Hän muistuttaa eräästä sivistyneen yhteiskunnan ominaispiirteestä: sivistynyt yhteiskunta huolehtii heikoimmista jäsenistään. Sattilainen innostuu kertomaan Pyhästä Laurentiuksesta ja viittaa kristilliseen alkukirkkoon, jossa heikoista huolehtiminen oli suorastaan kunnia-asia.
Näin pääsiäisen lähestyessä on itse kunkin hyvä miettiä ihmisenä olemisen koko kuvaa. Sattilaisen mukaan yleissivistykseen kuuluu tietää riittävästi sekä elämästä että kristillisyydestä. Mikään uskonto, kirkkokunta tai maallinen oppisuunta ei kuitenkaan voi yksinoikeudella määritellä sitä, millainen on hyvä ihminen.
– Ihminen voi olla hyvä niin monella eri lailla, mutta kristillisyys antaa siihen oman latinkinsa.
Ahneuden
maksimointia
USA:ssa talouden ja rahoitusjärjestelmän perusrakenteet notkahtivat pahasti, kun ahneudelle annettiin liikaa valtaa. Ahneus ajoi myös Suomen lamaan 1990-luvulla, ja sama ilmiö toistaa itseään parhaillaan.
Sattilainen puhuu ahneuden maksimoinnista, jolle on tyypillistä yhteiskunnallisista tehtävistä luistaminen. Niin valtio kuin kunnatkin alkoivat 1990-luvulla vältellä vastuutaan pulaan joutuneista kansalaisista.
– Ihmisten toimeentulosta huolehtiminen työnnettiin erilaisten yhdistysten, seurakuntien, SPR:n jne. eli kolmannen sektorin harteille. Kirkolle lykätään hyväntekeväisyyteen liittyviä tehtäviä, mutta samaan aikaan ihmiset valittavat, etteivät he saa kirkolta yhtään mitään. Kirkosta eroamisessa näkyy ihmisten käpertyminen oman egonsa ympärille. Ihmiset kasvattavat vain omaa egoaan, moittii Sattilainen.
Hän kummastelee Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kohdistetun kritiikin määrää. Sitä on tullut kohtuuttomasti. Mikä muu kirkkokunta tässä maassa tarjoaa saarnan ja sakramenttien lisäksi velkaneuvontaa, perheneuvontaa, sairaalasielunhoitoa, nuorison leiritoimintaa ja paljon muuta?
– Ja se on ihan pötyä, kun osa väestä väittää Suomen luterilaista kirkkoa vanhoilliseksi. Menköön katsomaan muita kirkkoja maailmalla! Siellä ei puhuta lainkaan sellaisista asioista, joista me täällä keskustelemme. Esimerkiksi yksi roomalaiskatolisen kirkon suurista keskustelunaiheista on se, että pitääkö miespappien elää selibaatissa.
Teologi voi lisätä
arvokeskustelua
Jos ja kun teologi on humanisti, hänet voi lähettää ihmisten asialle. Hän on oikeastaan hyvä valinta kunnanvaltuustoon ja miksei muuallekin.
Mutta minkälaisen lisän hän voi tuoda päätöksentekoon? Siihen Sattilainen uskoo tuovansa arvoihin pohjautuvaa pohdiskelua. Tätähän eivät päätöksiä tehtailevat päättäjät nykyisin juurikaan harrasta.
– Nyky-yhteiskunnan yksi piirre on se, että moraali ja etiikka on työnnetty sivuraiteelle, varsinkin talousasioissa. Eivätkä ihmiset ole välttämättä edes tajunneet, että näin on käynyt.
Miten muuten mahtaisi käydä Jeesukselle tai jollekin hänen kaltaiselleen, joka kiintiöpakolaisena tai työtä etsivänä maahanmuuttajana alkaisi esittää kärkeviä ja kriittisiä kommentteja suomalaisista ja heidän elämänmenostaan? Sattilainen arvelee, ettei Jeesuksenkaan suuta ihan heti tukittaisi, koska saahan täällä puhua. Löytyisikö hänelle nyky-Suomesta kuulijoita, on sitten eri asia.
– Ihmiset kuuntelevat mieluummin hömppää kuin asiallista puhetta. Minusta Big Brother on tästä aika hyvä esimerkki.
Hömpän voittokulusta huolimatta Sattilainen uskoo ihmiseen. Jos hän pappina pitää hyvän saarnan, se ei jää vaille vastakaikua. Mutta pappikin joutuu ponnistelemaan saadakseen ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan. Nykyaikana ei löysä löpinä uppoa, vaikka se tulisi papin suusta.
– Jos saarnamies ei löydä mitään sanottavaa, niin älköön sitten kiusatko itseänsä ja seurakuntalaisia mitäänsanomattomuudellaan. Sanokoon pääasian hyvin lyhyesti ja siirtyköön sitten liturgiaan, pohtii Sattilainen.
uutiskirje 