Pirjo Hämäläinen
Takavuosina, kun olin vielä sekopäisempi kuin nykyisin, panin kerran koemielessä kontakti-ilmoituksen nettiin. Vastauksia tuli useita kymmeniä, monet niistä avoimen eroottisia. Erityisesti huomiotani kiinnitti opettaja, joka aamuvarhaisella ennen kouluun lähtöä oli ehtinyt näpyttää kutsuvan viestin.
En ottanut yhteyttä ainoaankaan vastaajaan ja kokemukseni tuntemattomien kanssa pelehtimisestä rajoittuvatkin nuoruuden kirjeenvaihtosuhteisiin. Näistä omalaatuisin oli epäilemättä tuttavuus ghanalaiseen Samueliin, mustaan teinipoikaan, jonka kanssa kaikki väärinkäsitykset olivat mahdollisia.
Kun kirjeenvaihtoamme oli jatkunut kaksi tai kolme vuotta, Samuel tiedusteli, voisiko hän lähettää minulle kengät. Kenkiä ei koskaan ole liikaa, joten kehotin häntä pistämään parin heti sillään postiin. Vähitellen minulle kuitenkin selvisi, mitä ele ghanalaisessa kulttuurissa tarkoitti: suostumalla kenkiin olin lupautunut samalla Samuelin vaimoksi.
Minusta ei tullut ghanalaista miniää eikä sveitsiläinenkään liitto onnistunut. Ystäväni Freddy lähetti lämpimiä kirjeitä ja kortteja matkoiltaan eri puolilla maailmaa kunnes eräänä syysiltapäivänä kotimme nurkassa soi puhelin. Langan päässä oli läheisen kaupan rouva, joka kertoi, että täällä on nyt neljä sveitsiläistä miestä minua kysymässä.
Ennalta mitään varoittamatta Freddy ja kumppanit olivat etsineet minut käsiinsä ja viiden minuutin kuluttua puhelusta he olivat meidän pihallamme. Minulle jäi riittävästi aikaa pedata sänky, joka oli vielä aamukunnossa, mutta omaa olemustani en ehtinyt huoltaa, mikä kostautui myöhemmin.
Sveitsiläiset vieraat asuivat omassa autossaan ja Freddy, kokki ammatiltaan, laittoi koko perheelle ruhtinaallisen päivällisen, mutta kaikesta tästä huolimatta vanhempani olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Koska oli syksy, elettiin kiireisintä puimakautta eikä heillä todellakaan ollut aikaa ulkomaan kummajaisia hyysätä. Milloinka ne lähtevät, oli äitini vakiorepliikki.
Niin kauan vieraat meillä viipyivät, että apuun hälytetty ystävättäreni Aino ihastui toivottomasti miehistä komeimpaan, Charlieen. En voi enää ikinä tavata poikakaveriani, sillä hän ihmettelisi, mistä olen oppinut niin taitavasti suutelemaan, Aino vaikeroi.
Kävimme kaupan kioskilla pilsneriä juomassa, Multamäen lavalla tanssimassa – tai pikemminkin laidalla notkumassa – minkä täytyi olla sveitsiläisille eksoottinen elämys, ja kouvolalaisessa kapakassa, johon pääsin yleisen hämmingin vallitessa auttamattoman alaikäisenä. Sitten Freddy ystävineen astui autoon ja kaasutti pois.
Vähän myöhemmin sain Freddyltä kirjeen, jossa hän ilmoitti kaipaavansa minua. Vaikka sinä et ole kaunis etkä ole edes sievä, en voi unohtaa kapeita ranteitasi, Freddy kirjoitti. Kapeita ranteitasi! Olin yrittänyt pöyhistää tukkaa, paklata naamaa ja pukeutua parhaan taitoni mukaan, mutta kaikki turhaan: Freddy ei nähnyt minussa muuta kiinnostavaa kuin ranteet, joille en ollut tehnyt yhtään mitään.
Myös kirjesuhteessani saksalaiseen Ottoon oli tragikoomisia piirteitä. Törmäsin Ottoon linja-autossa illalla Kouvolasta kotiin palatessani. Otto oli menossa mökilleen Pohjois-Valkealaan ja siinä matkan kuluessa intouduimme vaihtamaan ensin kuulumisia ja sitten osoitteita.
En totta tosiaan ollut ainut tyttö, jonka osoitteen Otto taltioi muistikirjaansa, sillä ennen pitkää selvisi, että hän sekoitti minut johonkuhun toiseen. Lähetä valokuva, Otto vaati ja minä lähetin. Lähetä uusi, tämä oli kerrassaan huono, Otto moitti ja minä lähetin jälleen.
Sinä olet kauneimpia Suomessa näkemiäni tyttöjä, mikset voi antaa oikeita valokuvia itsestäsi, Otto syytti.
Freddy ja Otto unohtuivat aikanaan niin, etten muista edes heidän sukunimiään, mutta ensimmäinen kirjekontaktini säilyy loppuun asti mielessä. En ollut varmaan kuin kolmentoista, kun löysin kiehtovan kirjeenvaihtoilmoituksen, jonka mukaan raumalainen Tuomo halusi ystävyyttä mukavien tyttöjen kanssa.
Vuodatin Tuomolle täysilaidallisen elämästäni ja sain kohta virallisen postikortin, jossa oli arvoituksellinen lause: Kirje seuraa korttia niin kuin kesä seuraa talvea. Vuosien mittaan opin, että talvesta kesään on pitkä matka ja niin oli tässäkin tapauksessa. Kirje ei koskaan saapunut.
Niin syvän vaikutuksen Tuomo minuun kuitenkin teki, että vielä Vasemmistoliiton viimeksi pidetyssä puoluekokouksessa olin hänet tunnistavinani. Jos aatepohjamme oli todella näin yhteneväinen, voi vain kysyä, miksei kohtalo halunnut olla edes hiukan suopeampi.
Kirjeenvaihtoilmoittelua on myös tutkittu. Tuoreessa kirjassaan Tositarkoituksella Pirkko Muikku-Werner tarkastelee Helsingin Sanomissa, Karjalaisessa ja vähän ulkomaillakin julkaistuja ilmoituksia viidenkymmenen vuoden ajalta. Koska tekstiä on paljon ja näkökulmat ovat moninaiset, keskityn tässä yhteen kiehtovaan osa-alueeseen, ihmisten valitsemiin nimimerkkeihin.
Nimimerkin käyttämisellä on tietysti pitkät perinteet. Pakinoitsijat eivät ole esiintyneet useinkaan omalla nimellään ja yleisönosastoon kirjoittavat suojautuvat mieluusti toisin ajattelevien tulitukselta. Varhaisessa kulttuurikritiikissä oli niin ikään tavallista, että kirjoittajan nimestä paljastettiin vain pari kolme yhdentekevää kirjainta.
Lehti-ilmoituksissa nimimerkki salaa kontaktihaluisen henkilöllisyyden, mutta samalla se on markkinointikeino. Kun ilmoituksia on palstakaupalla, on tärkeää erottua joukosta ja herättää huomiota. Taloudellisista syistä ilmoitukset ovat yleensä lyhyitä, joten nimimerkkiin voi myös mahduttaa välttämätöntä lisäinformaatiota tyyliin Isäntämies, Kampaaja, Romeo.
”Nimimerkit vastaavat ensisijaisesti kysymykseen, kuka puhuu, mihin kategoriaan äänessä oleva minä voidaan luokitella ja mistä näkökulmasta minä puhuu, eivät suoranaisesti kysymykseen, kuka minä on”, Muikku-Werner kirjoittaa.
Nimimerkeiksi valitaan yksittäisiä sanoja, sekä substantiiveja että adjektiiveja – Syrjäseutu, Toiveajatteluako, Raitis, Vakavamielinen, Ajotaitoinen –mutta kokonaisiin lauseisiinkin turvaudutaan: Ikä ei kiusaa, Tahdon olla hyvä ja hellä, Näinkö löydän sut, Viulut maksan minä. Hauska esimerkki löytyy vuoden 1951 Karjalaisesta.
”Kirjeenvaihtoon haluaa, varakas yksinäinen mies, ikää saa olla 40-55 v. Ehdoton vaitiolo taataan. Vast. oik. nim. selostuks. Joensuun pt. nimim. ”En ole Joensuusta”.
Helsingin Sanomissa on ollut taipumusta hienosteluun. Le Art, A reviderci, Silence, Feelings ja In good faith vilahtelevat ilmoituksissa viestittäen seurankipeiden korkeasta sivistystasosta ja kukaties rennosta elämänotteesta.
Horoskooppimerkit, Jousimies, Skorpioni, Leijona, ovat suosittuja, mutta jotkut turvautuvat täysin proosallisiin ammatteihin: Rakennusmestari, Sihteeri, Odontologi. Joskus riittää pelkkä työväline kuten Kirjoituskone, Laskukone tai Kassakaappi.
Alakuloa henkivät sellaiset nimimerkit kuin Marraskuu, Elämän iltarusko ja Joutsenlaulu, mutta niiden vastakohtana on runsaasti toiveikkaita nimimerkkejä: Elämän kevät, Kevättä kehossa, Kevättä rinnassa. Kaarisilta, Kuunsilta ja Tähtisumua maalailevat tulevalle parisuhteelle otollisia maisemia.
Moni on liikkeellä tositarkoituksella, mutta paljon on myös niitä, jotka kaipaavat pientä salaista seikkailua. ”Nuori herrasmies etsii naisten pk-seuraa. Vast. HS Hakan.k. nm. Isot kupit”. ”35-vuotias liikemies haluaa naisseuraa vaihtelun merkeissä. Arv. vast. tämän lehden pääkontt. nim. Aikaa päivälläkin”.
Ilmoituksen lukijaa voidaan puhutella hyvin avoimesti: Sydän sinulle, Edetään ehdoillasi, Missing you. Toisaalta nimimerkeissä vallitsee me-henki: Yhteinen elämä, Yhteinen kukkapenkki kesäksi, Poimitaan puolukat yhdessä.
Tapaamisen ajankohdaksi sopii erinomaisesti joulu tai juhannus, mutta joillakuilla on tulenpalava kiire. ”Hei Sinä 30-40 v. neiti tai leskirouva täällä vapaa autoileva, raitis, tupakoimaton n. 40-vuotias poikamies odottaa kirjettäsi tositarkoituksella. Vast. viikon aikana Lieksan pt. nimim. Tapaammeko heti?”.
Pohjois-Karjalassa suorasukaisuus on muutenkin korkeassa kurssissa. ”Eläkel. nainen etsii seuraa 60-70 v. miehistä. Vast. tl. Lieksan toim. nim: Onko auto?”. Mitäpä tuohon voisi enää lisätä.
lehti 