Jens Lindin ruotsalaisdokumentissa Tukholman olympialaiset 1912 (2011) on luotu nautittavan monipuolinen lähituntuma menneen maailman rientoihin. Tukholman vuoden 1912 olympialaiset kesäkisat asetetaan mallikkaasti yleisiin historiallisiin kehyksiin.
Käy ilmi, että olympialainen perinne oli tuolloin vaarassa katketa. Berliinin kieltäydyttyä kisoista apuun riensi ainoa kisoja anonut kaupunki Tukholma.
Vanha filmi- ja valokuvamateriaali on nykytekniikan turvin muokattu kulttuurihistoriallisesti erittäin hedelmälliseksi kokonaisuudeksi. Urheilijat ja kilpailutilanteet, silloinen Tukholma ja koko aikakausi näyttäytyvät kuvissa hämmästyttävän elävinä. Selostajan sanoin, kuvissa on jotain viatonta. Oma lystinsä on harvinaisemmissa kilpailulajeissa (esim. köydenveto, 3 000 metrin joukkuejuoksu – paino sanalla ”joukkue”).
Näytteet kisatapahtumista osoittavat, että ero nykyiseen ammattimaiseen urheilulliseen tehotuotantoon on huima. KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge ottaa tarkemmin kantaa vuonna 1980 poistettuun amatöörisäädökseen.
Suomalaiset muistavat lähinnä Hannes Kolehmaisen kolme juoksukultaa (5 000 m, 10 000 m, maastojuoksu). Mutta oli siellä myös Julius Saaristo: kultaa molempien käsien keihäänheitossa yhteistuloksella; ”paremmalla kädellä” syntyi uusi ME. Suomi oli tuolloin osa Venäjää, joten voittojen kunniaksi salkoon vedettiin sen lippu.
Bror-Erik Wallenius toteaa, miten Suomen joukkueessa oli 165 urheilijaa, jotka saivat 26 mitalia (Venäjä 169 ja 5). Niin muuttuu maailma.
Lähemmin tarkastellaan ruotsalaista uimahyppääjää Greta Johanssonia (myöh. Brandsten; naisia oli osallistujista 37, miehiä 2 500), irlantilaissyntyistä maratoonaria Kennedy Kane McArthuria sekä kisojen ”päähenkilöä”, kymmen- ja viisiottelut voittanutta yhdysvaltalaista Jim Thorpea. Hän oli oikealta intiaaninimeltään Wah-Thu-Huk, Valoisa polku. Hänen vaiheissaan riittää kerrottavaa aina ikävää jälkilukua myöten.
Tukholman olympialaiset 1912
TV1 ke klo 19.00
uutiskirje 
