Viimeinen sana
1970-luvulla Jimmy Carterin ollessa Yhdysvaltain presidenttinä keskusteluun nousi neutronipommi. Yhdysvaltain kerrottiin kehittävän ”kapitalistien unelma-asetta”, sillä se tappaisi ihmiset, mutta jättäisi aineellisen omaisuuden ehjäksi.
Useimmat ydinasevallat myös testasivat aseita, joita voi kutsua neutronipommiksi. Yhdysvalloissa viimeinenkin purettiin vuonna 2003.
Neutronipommia ei enää ole, mutta yhtä pahaa tuhoa saavat aikaan finanssimarkkinat. Nekin tuhoavat ihmiset, mutta pankkien palatsit jäävät jäljelle.
Bill Clinton avasi helvetin portit.
Pankit, sijoitusrahastot ja investointiyhtiöt ovat ajaneet maailman tähän hulluuteen, jossa poliitikot juoksevat markkinoiden todellisten tai kuviteltujen vaatimusten asettamassa tahdissa. Tärkeintä ei ole teko, vaan syntynyt vaikutelma.
Finanssimarkkinoilla kehitettiin tuotteita, jotka olivat aina vain monimutkaisempia keinoja tehdä rahalla lisää rahaa. Maapallolla on tiettävästi esiintynyt älyllistä elämää, mutta kapitalismin korkeimmasta vaiheesta sitä on vaikea löytää. Keksittiin tuotannon suunta, jonka lopputuotteena ei ollut mikään oikea hyödyke, vaan haitake. Niin finanssimarkkinoita on kuvannut Britannian ylin pankkivalvontaviranomainen: Wall Streetillä ja Lontoon Cityssä tuotettiin jotain sellaista, jolla ei ole olemassa minkäänlaista yhteiskunnallista hyötyä.
Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Paul Volcker on ollut hieman armeliaampi: pankkiautomaatti on järkevä finanssi-innovaatio. Muita hänkään ei ole osannut nimetä viimeksi kuluneiden 20 vuoden ajalta.
Berliiniläinen kirjallisuudentutkija Joseph Vogl on kiteyttänyt finanssituotteiden mielettömyyden ehkä paremmin kuin kukaan toinen: spekulatiivisissa sijoituksissa joku, joka ei omista eikä edes halua omistaa tuotetta, myy sen jollekin toiselle, joka ei myöskään halua sitä eikä tule todellisuudessa sitä koskaan saamaankaan.
Miten ihmeessä tähän on tultu? Yksi alkupiste oli vuonna 1972 Chicagon pörssissä avattu mahdollisuus spekuloida valuuttakursseilla.
Paljon kohtalokkaampi hetki koitti vuonna 1999, jolloin presidentti Bill Clinton avasi helvetin portit lakkauttamalla 1930-luvulla säädetyn Glass-Steagall Actin, jolla oli erotettu toisistaan tavalliset pankit ja investointipankit. Näin Clinton avasi tien jättipankeille, jotka ovat ”liian suuria kaatumaan”, ja joita veronmaksajien on nyt pidettävä pystyssä, jotta rahoitusmarkkinat eivät hyytyisi.
Euroopalla oli vuonna 2004 tilaisuutensa estää nyt käynnissä oleva kierre. EU vaati Yhdysvaltoja kiristämään pankkisääntelyään uhkaamalla rajoittaa suurten amerikkalaisten investointipankkien rahansiirtoja Euroopassa.
Suurimpien pankkien edustajat lupasivat, että rahoitustarkastus saa tulevaisuudessa paremmat keinot tarkkailla niiden riskisijoituksia, jos pankit vastineeksi saavat jatkaa sijoituksiaan entistä pienemmällä omalla pääomalla. Pankkien bisnes kasvoi nopeasti, mutta valvonnan tiukennuksella ei pidetty samanlaista kiirettä.
uutiskirje 