Pekka Saarnio valittiin lokakuussa uudelle valtuustokaudelle Helsingissä. Vuonna 2001 hän oli myös romaanihenkilö – ainakin osittain.
Alpo Ruuthin juuri kirjakauppojen hyllyille ilmestynyt romaani Kallion kundi ei kuole on 1950-luvulta lähes tähän päivän saakka ulottuva kertomus Seppo Saarela -nimisen vasemmistolaisen työväenliikkeen aktiivin elämänvaiheista, joista ei käänteitä puutu.
Saarelan elämää seurataan läpi 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon, Kalliossa vietetyistä koulupoika-ajoista talveen 2000, jolloin Suomi saa ensimmäisen naispresidenttinsä. Saarela nousee Suomen demokraattisen nuorisoliiton (SDNL) puheenjohtajaksi keskellä SKP:n pahinta kahtiajaon kautta, on vuosikymmenet pääkaupungin kaupunginvaltuuston näkyvimpiä jäseniä – ja on eduskuntavaaleissa se ikuinen ensimmäiselle varasijalle jääjä.
Keneen muuhun tuo kaikki sopisi kuin Pekka Saarnioon?
Eikä tuossa kaikki Pekka Saarnion jalanjäljissä kuljennasta kirjan lehdillä. Ruuth panee romaanihenkilönsä seuraamaan myös Saarnion yksityiselämän jalanjälkiä, vaikka tekeekin nämä osuudet kaikkein ”vapaimmalla otteella”, siis mielikuvituksensa lennokkaimmin liihotella sallien.
”Olikohan se noin…”
Faktan ja fiktion sekoittaminen on yksi tämän ajan ilmiöistä niin kirjoitetun kuin esittävän taiteen piirissä ja Ruuth on tuoreimmassaan lähtenyt tähän kelkkaan aika lailla estoitta. Toki hän tehnyt sen romaanikirjailijalle mahdollisella ja sallitulla tavalla.
Kirja on sekoitus oikeasti eläviä/eläneitä henkilöitä. Ja jotta soppa olisi erityisen hyvin sekoitettua, esiintyy osa oikeasti elävistä/eläneistä henkilöistä kirjassa oikeilla, osa keksityillä nimillä.
Kirjaa tullaankin – fiktioiden suuresta osuudesta huolimatta – näin lukemaan etsintäotteella. Joku voisi puhua jopa tirkistelystä.
Tapahtumista SKDL-SKP-Vasemmistoliiton piirissä hajulla olevat tulevat lukemaan kirjaa mielessään päällimmäisenä kysymyksiä tyyliin: Olikohan se noin? Oliko tuo nyt oikeasti tapahtunutta? Joku jopa saattaa tarttua kirjaan pelonsekaisin tuntein: En kai minä siinä…
Ruuth ei anna kirjassaan kovinkaan mairittelevaa kuvaa sen paremmin päähenkilönsä esikuvasta, kuin tämän poliittisesta kodista. Totuudenmukaisuudesta, jota tällaisen kirjan lukija vähintään mielensä syvyyksissä kuvaa, eivät arviota liene oikeita antamaan kutkaan muut kuin asianomaiset itse.
Päähenkilön yksityiselämässä saa kirjassa melkein pääosan naisten jahtaaminen ja viinalla pelaaminen.
Pekka Saarnio sanoutuu kysyttäessä irti tästä imagosta. Huumorimiehenä hän arvelee Alpon sekoittaneen kirjaan ainakin naisseikkailuosuuksissa omat fantasiansa, ehkä kokemuksensakin.
Pelottava sekoitus
Kirjailijalta emme nyt kysy mitään. Hän on työnsä tehnyt pisteen tarinalleen pantuaan. Sen sijaan kysymme kantaa asianosaiseksi huhutulta.
Pekka Saarnio myöntää kirjan luettuaan tuntevansa olonsa hankalaksi, hämmentyneeksi, kiusaantuneeksikin.
– Alpo on seurannut elämääni ja pannut siitä hyvin valikoiden aineksia romaanihenkilönsä Seppo Saarelan elämänuraan, Tämä on hänen mielestään oikea tapa kuvata hänen ”omaa osuuttaan” kirjassa.
Silti: Saarnio sanoo kirjaa pelottavaksi sekoitukseksi faktaa ja fiktiota.
Pelottavaksi?
Kirja on osin orjallisen tarkka kertoessaan tapahtumista nuorisoliitossa 1960- ja -70 -luvuilla. Se myös on Pekka Saarnion ja hänet tuntevien mukaan osin hyvin tarkka hänen yksityiselämänsä tiettyjen vaiheiden kerronnassa.
Mutta kaiken tämän lisäksi se sisältää paljon ainesta, joka ilman muuta menee kirjailijan taiteellisen ja mielikuvituksen vapauden piikkiin. Poikkeamat Saarnion oikeasta elämänkaaresta ovat niin suurella vedolla tehtyjä, että niissä voi jopa nähdä kirjailijan tarkoituksellista pyrkimystä ”päästää Saarnio pahasta, epäilyistä siis”.
Tarkkuuteen on kaksi selitystä. Alpo Ruuth oli itse 1950-luvun lopulta aktiivi nuorisoliittolainen, Kulttuuritalon Demokraattiset Nuoret oli hänen osastonsa. Hän siis muistaa paljon omakohtaisesta kokemuksesta niistä vaiheista, joihin hän Seppo Saarelan elämänkertaa on sijoittanut.
Toinen Ruuthin tietolähde on ollut Pekka Saarnio. Siinä on toinen selitys kirjan tarkkuuteen. Kaverukset ovat viime vuosina viettäneet aika paljon aikaa puhelimessa.
– Alpo soitteli ja kertoi kirjoittavansa nuorisoliittoajoistamme, mutta en minä missään vaiheessa saanut hänen puheistaan sitä käsitystä, että hän oli tekemässä jotain tällaista, mitä nyt valmiina teoksena on olemassa.
Pelottavuudesta puhuessaan Saarnio korostaa vaaraa, joka liittyy siihen, että fakta ja fiktio menevät lukijalla sekaisin. Sinänsähän hän ei näe mitään kummallista Ruuthin halussa kirjoittaa ”näinkin lähellä olevista asioista”.
– Kirjoittavathan toiset tästäkin päivästä, tokaisee Saarnio
– Tällaisessa tyylissä on kuitenkin se vaara, että se ei tee oikeutta kaikille ihmisille, hän jatkaa, mutta jättää enemmät kommentit tästä aiheesta.
Ei vihainen, ei hyväksikäytetty
Pekka Saarnio ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Sellainen tuntuisi hänestä eräänlaiselta suuruudenhullulta.
– En voi suhtautua niin varsinkaan kun kyseessä on ystäväni Alpon teos. Jos tekijä olisi joku vieraampi, saattaisi tuollainen tunne tulla.
Saarnio sanoo myös, ettei missään nimessä ole vihainen Ruuthille, vaikka nyt tämän työn lopputulokseen tutustuttuaan sanookin, että olisi mielellään lukenut tekstin ennen kuin se vietiin kirjapainoon.
– Toisaalta totta on tämäkin. Mitä minä siinä vaiheessa olisin tekstille tehnyt? Sehän oli Alpon tekstiä ja hänen tuntojaan.
Pekka Saarnio tähdentääkin vakavasti, että toivoo kaikkien kirjan lukijoiden ymmärtävän, että kirjan päähenkilö kuvaa kirjoittajan, ei Pekka Saarnion tuntoja. Hän ei siis tunnista romaaninhahmossa itseään muuta kuin siten, että tälle tapahtuu kirjassa joitakin (aika monta) samoja asioita kuin hänelle itselleen on tapahtunut.
– Panen kirjasta omassa mielessäni paljon Alpon oman nykyisen elämäntilanteen piikkiin. Hänen elämänsä on taannoisen sairastumisen seurauksena ollut jossakin määrin rajoittunutta.
Ei-katkera kyläpoliitikko
Kirjan päähenkilön tehdessä yhteenvetoa poliittisesta urastaan ei voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä sen ja Pekka Saarnion kokeman välille. ”Olen pelkkä kunnallispoliitikko”, sanoo Seppo Saarela ja tunnustaa tyytymättömyytensä.
Pekka Saarnio ei kiellä oletuksen paikkansapitävyyttä. Teeman niin suuri painotus kirjassa johtuu hänen mukaansa todennäköisesti siitä, että Ruuth on ollut hänen vaalityössään mukana. Hän lienee ollut pettynyt esimerkiksi siihen, että Saarnio ei sitkeistä yrityksistä huolimatta päässyt urallaan kansanedustajaksi kuin kolmeksi vuodeksi ensimmäisten eurovaalien jälkeen varamiespaikalta.
– Niinhän olen minäkin ollut jossakin määrin pettynyt, myöntää Saarnio.
– Minulla oli henkilökohtaisesti ajatellen kansanedustajaehdokkuuksissa harvinaisen huono tuuri.
Hän ei yksin ole sitä mieltä, että oikeastaan hänen vuoronsa olisi ollut jo 1970-luvun alusta, mutta jo silloin alkoi hänet ohittavien virta (ja myös SKDL:n kannatuksen hupenemisen aika). Ensin tuli Terho Pursiainen, sitten I-C Björklund, ja sitten Esko Seppänen ja Outi Ojala.
– Ei siis käy kieltäminen ettenkö olisi juuri tästä syystä joutunut tyytymään tietynlaisen kyläpoliitikon rooliin.
Katkeruus ei kuitenkaan, ei tästäkään huolimatta, ole tunne, jonka Saarnio tänään myöntäisi olevan hänellä poliittisesta urastaan päällimmäisenä. Realistina Saarnio on tehnyt vaalityötä silloin kun on tietänyt lopputuloksen.
”Olen oluen ystävä”
Entä pelkäätkö ihmisten nyt tulevan sanomaan sinulle, että tuollaistako se elämä silloin teikäläisillä oli? Tuollaistako sinun elämäsi oli, ryyppäämistä ja naisten jahtaamista?
– He, jotka tuntevat minut tietävät kyllä minusta totuuden, vastaa Saarnio.
– Mitä tulee viinan juontiin, niin kaikkihan tietävät, että olen oluen ystävä. Tiukkaan viinaan minä kosken tosi harvoin. En nytkään muista, koska olisin viimeksi sellaista juonut. Sitä kirjan päähenkilö tuntui tekevän – ja niin paljon kotonaankin. Vaikka olut maistuukin, ei meillä kirjassa kerrotulla tavalla aina kotiovesta sisään astuttaessa otettu ensimmäiseksi napanderia.
Pekka Saarnio sanoo kiusaantuneensa varsin paljon siitä, että Ruuth oli pannut kirjansa päähenkilön viettämään varsin epämääräistä poikamieselämää ja olemaan varsinainen naisten kaataja niinä vuosina, jolloin hän itse todellisuudessa oli ensimmäistä kertaa naimisissa ja eli omasta mielestään aika vakiintunutta elämää.
Vai pitäisikö Saarnion olla tästä sittenkin kiitollinen? Tulipahan Alpo näillä irtiotoilla hänen oikeasta elämästään tehneeksi eron hänen ja Saarelan välillä selväksi.
Päähenkilön suhde äitiinsä on romaanissa hyvin vahvassa osassa. Siinäkään ei löydy yhtymäkohtia Saarnion perheen todellisuuden kanssa. Sen haluaa hienon ja hyvähenkisen äitisuhteen elänyt Pekka Saarnio tuoda julki.
– Oikeastaan tällaisen kertominen tässä on turhaa. Minut tuntevat tietävät kyllä miten syvät tunteeni äitiä kohtaan olivat.
Ketä luulet tällaisen romaanin kiinnostavan?
– Tällaiseen kannan ottaminen on vaikeata. Voihan olla, että se kiinnostaa Alpon ja minun nuorisoliittolaisaikalaisiamme. Näin voi olla, vaikka heillehän kirjan faktaosuuksissa ei ole mitään yllättävää. Enemmän siinä olisi tältä kannalta ajatellen luettavaa muille, mutta tiedä sitten kiinnostaako tuon ajan toimintamme muita…
”Alpo on tehnyt rankasti töitä”
Minkälaisen arvosanan olet antamassa teoksesta kaunokirjallisena tuotteena?
– Täytyy sanoa, että sattuneesta syystä keskityin kirjaa lukiessani vahvasti sisältöön. Minun on luettava se uudelleen, ennen kuin uskallan sanoa teoksen kaunokirjallisista ansioista paljoakaan.
Saarnio sanoo lukeneensa kaikki Alpo Ruuthin teokset ja pitää niistä ykkösenä Korpraali Julinia. Tuo kirja perustuu Ruuthin isän muistiinpanoihin tämän ilmavalvonta-ajoilta Eestiluodossa. Siinä Ruuth on Saarnion mielestä luovimmillaan ja se on historiankirjoituksellisestikin vahva kirja.
– Ennen kaikkea Korpraali Julin on tunnesisällöltään voimakkaampi kuin ehkä mikään muu Alpon kirjoista.
Ruuth on Saarnion mielestä parhaimmillaan aika suoraviivainen kirjoittaa. Hän käyttää lyhyttä virkettä ja on usein taitava pelkistäjä.
– Tässä mielessä pidän nyt kyseessä oleva teosta hyvin kirjoitettuna. Alpo on tehnyt rankasti töitä.
uutiskirje 
