EU:n romahdus: Perusrakenteiden hajotessa päättäjät kävelevät eri suuntiin

Euroopan unionin vuonna 2003 hyväksytty turvallisuusstrategia alkaa komealla johdannolla: ”Eurooppa ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisen kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vakauden aika.” [PDF]

Suomikin sooloilee järjestämällä Saariselällä maaliskuussa luottamukselliset keskustelut EU:n tulevaisuudesta.

Kymmenen vuotta myöhemmin unioni on keskellä talouskriisiä. Työttömyys on saavuttanut ennätyslukemat. Pahiten kärsineissä maissa puhutaan katastrofista: Kreikassa julkinen terveydenhoitojärjestelmä on käytännössä romahtanut . Eurooppaan jopa palaa tauteja, jotka eivät ole kuuluneet kehittyneissä länsimaissa pelättyihin asioihin vuosikymmeniin.

Strategioihin keskitytään

Kriisin keskellä Eurooppa keskittää voimiaan paitsi rahojen riittämiseen ja inhimillisen kärsimyksen pienentämiseen myös tulevaisuus- ja turvallisuusstrategioihin. Joulukuussa selvisi, että EU:n korkein elin Eurooppa-neuvosto käsittelee EU:n puolustuskysymyksiä joulukuun 2013 kokouksessaan. Neuvosto odottaa syyskuuhun mennessä asiasta raporttia Euroopan komissiolta ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealta edustajalta.

Torstaiaamuna julkistettiin, että Jane ja Aatos Erkon säätiö on myöntänyt Elinkeinoelämän tutkimuslaitokselle (ETLA) ja Ulkopoliittiselle instituutille (UPI) 530 000 euron avustuksen Euroopan unionin talouskriisin jälkeisten kehityssuuntien tutkimiseksi. Tutkimus valmistuu kesään 2014 mennessä.

Edellisenä päivänä julkaistussa UPIn julkaisusarjan artikkelissa EU etsii uskottavuutta: Kannattaako EU:n turvallisuusstrategiaa uudistaa? vieraileva tutkija Hanna Ojanen huomautti, että kovin monet eri tahot pyrkivät vaikuttamaan unionin ulkosuhteiden hoitoon ja turvallisuusstrategian koostamiseen. Hän näkee unionin sisäisten toimivaltakysymysten monimutkaistuneen.

Halunsa vaikuttaa asioihin on jäsenmaiden pääministereillä, ulkoministereillä, puolustusministereillä, EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealla edustajalla Catherine Ashtonilla, Euroopan parlamentilla ja kansallisilla parlamenteilla. Lisäksi ainakin ulkoministerit ovat tutkijan mukaan kerääntyneet erilaisiin ”samanmielisten ryhmiin” valmistelemaan aloitteita.

Esimerkkinä virallisen valmistelun ulkopuolelta neljä jäsenmaata on ryhtynyt epämuodollisesti kehittämään EU:lle globaalia strategiaa. Hankkeen englanninkielisillä verkkosivuilla voi seurata etenemistä. Sieltä selviää, että johtoon astuneiden Espanjan, Italian, Puolan ja Ruotsin tutkimuslaitosten lisäksi mukaan on otettu avustamaan toistakymmentä instituuttia eri maista.

Paavo Väyrynen aloitteentekijänä

Ojanen huomauttaa artikkelissaan, että suomalaista tutkimuslaitosta ei kysytty mukaan turvallisuusstrategian uudistamiseen, vaikka valtiojohto ilmaisi tuoreeltaan innostuksensa Ruotsin esitellessä asiaa EU-ulkoministereiden epävirallisessa kokouksessa viime vuoden maaliskuussa: ”Tukholmasta kuitenkin ilmoitettiin Suomeen yllätyksenä, että strategiaprosessi on päätetty aloittaa neljän maan kesken.”

Itse asiassa Suomi oli aloitteellinen vieläkin aikaisemmin. Ulkoministeriö tiedotti kesäkuussa 2010 silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen kesäkuun 2010 EU:n kehitysministerien neuvostossa tekemästä ehdotuksesta, että unionille laadittaisiin ”kokonaisvaltainen globaalistrategia”.

Tiedotteen mukaan kokouksessa puhetta johtanut EU:n korkea edustaja Catherine Ashton ”kommentoi Väyrysen ehdotusta myönteisesti”.

Väyrynen myös palasi asiaan julkisesti useita kertoja.

Tutkijan selvityksiin voidaan vielä lisätä, että Suomikin sooloilee järjestämällä maaliskuussa Saariselällä luottamukselliset EU:n tulevaisuuskeskustelut pienelle kutsuvierasjoukolle.

Ojanen arvioi artikkelissaan, että Turkki näkee merkit EU:n heikkoudesta päätöstensä toimeenpanossa perusteluna sille, ettei Turkin kannata rakentaa tulevaisuuttaan EU:n varaan. Saariselän-kokoukseen Turkin edustaja kuitenkin on houkuteltu osallistumaan.