Pirjo Hämäläinen
Simpsoneita televisiosta katsoessa silmäni ovat tarttuneet jatkuvasti ruudussa vilahtavaan nimeen Bonita Pietila. Kuka on tämä Pietilä, ilmeisen suomalaissukuinen nainen, ja mikä osuus hänellä on Simpsonien menestystarinassa?
Bonita tai Bonnie Pietila on kotoisin Michiganin suomalaisalueelta, jolle ovat tyypillisiä tutunoloiset havumetsät ja vapaina lainehtivat järvet. Bonitan molemmat isovanhemmat tulivat siirtolaisina Teuvalta Etelä-Pohjanmaalta ja hänen vanhempansa Ruth ja Heikki olivat vielä kieleltään täysin suomalaisia. Vaatimaton lapsuudenkoti sijaitsi syrjäseudulla eikä talossa ollut pitkään aikaan edes vesijohtoa.
Vaikka Bonita sai suomalaishenkisen kasvatuksen, kieltä hän ei enää oppinut. Jotta lapsilla olisi elämässä paremmat mahdollisuudet, heidän toivottiin puhuvan yksinomaan englantia. Tähän tähtäsi koulu ja tähän tähtäsivät myötäsukaisesti myös vanhemmat.
Bonita valmistui insinööriksi ja opiskeli sivussa eläintiedettä, mutta todellisen uransa hän löysi viihteestä. 1980-luvun puolivälistä lähtien Bonita alkoi etsiä näyttelijöitä erilaisiin tuotantoihin, toisin sanoen vastata castingista, miehityksestä ja roolituksesta. Texasin moottorisahamurhat kakkonen kuului hänen ensimmäisiin elokuviinsa.
Alkuvuodesta 1987 Matt Groening, Simpsonien legendaarinen luoja, otti yhteyttä Bonitaan ja kyseli, oliko tällä tiedossa hyviä ääninäyttelijöitä. Näitä kaivattiin Tracey Ullman Show’n oheisohjelmaksi aiottuun animaatioon. Bonitalla oli vastaus valmiina ja niin Bartin osaan palkattiin Nancy Cartwright ja Lisaksi Yeardley Smith. Pienen harkinnan jälkeen Homeriksi tuli Dan Castellaneta ja Margeksi Julie Kavner.
Roolituksessa kiinnostavinta oli se, että Bartia, kymmenvuotiasta vintiötä, esitti täysikasvuinen nainen. Tämä oli kuitenkin yleinen käytäntö. Mikäli sarja jatkui vuosia, pojan ääni muuttui, mutta naisen ääni säilyi tasaisen samanlaisena.
Simpsonit erkanivat Tracey Ullmanista ja aloittivat oman voittokulkunsa. Bonita pysyi tuotantoryhmässä vahvasti mukana ja toisinaan, siltä näyttää, hän sai ympättyä juonikuvioihin muutamia suomalaisviitteitä.
Haaksirikko-jaksossa ala-asteen YK-kerho järjesti tanssiaiset, joissa oppilaat esiintyivät eri maiden kansanpuvuissa. Martin Prince, nuori nero ja tyllerömäinen koulukiusattu, edusti Suomea ja tanssi asussa, johon oli otettu etäisiä vaikutteita saamelaisilta. Päähineen valtava punainen pallo ei tuntunut silti olevan mistään kotoisin.
Jaksossa Vanhus ja poika Springfieldiä, Simpsonien kotikaupunkia, yritettiin kaikin tavoin kaunistaa ja karsia sen arveluttavia piirteitä. Kun jossakin kyltissä luki isoin kirjaimin lap dancing, mikä tarkoittaa eroottista sylitanssia, ehostuskampanjassa se muutettiin muotoon Lapland dancing.
Vähäisempiä viitteitä olivat laulu, jossa yökerhotähti vakuutti voivansa rakastaa ketä tahansa, jopa eskimoa tai suomalaista, ja ilkiöjohtaja Montgomery Burnsin kommentti, jonka mukaan hänen autonsa oli nopeampi kuin lentävä suomalainen, Paavo Nurmi.
Bonita itsekin häivähti sarjassa. Kun Homer erotti Valmentajan poika -jaksossa jalkapallojoukkueensa kelvottomia jäseniä, lähteä sai myös henkilö, jonka nimi oli Bonita Pietila.
Valtaosa tässä esitetyistä tiedoista on peräisin Jouni Paakkisen kirjasta Simpsonit, keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä. Paakkinen etenee hiukan kaavamaisesti esityskaudesta toiseen, mutta saa mahdutettua sekaan paljon asiaa ja ilahduttavan paljon kutkuttavia kuriositeetteja. Ja mitäpä muuta voisi odottaa kirjoittajalta, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu älyvapaita käyttöohjeita luotaava kulttiteos Varoitus! Älä niele nauloja!
Ainut huomattava puute kirjassa ovat kuvat, mutta se ei ole suinkaan Paakkisen vika. Kuten Paakkinen selostaa, Simpson-kirjallisuus jakautuu viralliseen ja epäviralliseen lohkoon. Viralliselle ovat tyypillisiä runsaat tai suorastaan ylenpalttiset kuvat, mutta epävirallinen sinnittelee hyvin usein pelkän tekstin varassa. Tämä taas johtuu siitä, että mustasukkainen Fox-yhtiö, joka pitää hallussaan Simpsonien oikeuksia, myöntää kuvien julkaisulupia ani harvoille ulkopuolisille.
Simpsonien tilanne ei ole kaukana Aku Ankasta ja Mikki Hiirestä. Jo ammoin kuolleen Walt Disneyn nimi esiintyy yhtiön kaikissa mahdollisissa tuotteissa, ja aivan samalla tavalla virallisessa Simpson-kirjallisuudessa loistaa aina syystä tai syyttä Matt Groeningin nimi. Sanottakoon vielä, vaikka se on sanomattakin selvää, että kiinnostavimmat tutkimukset ja terävimmät kommentit tulevat luonnollisesti epäviralliselta lohkolta.
Simpsonit ovat iso bisnes, mikä näkyy hyvin myös siinä, että keskeisille ääninäyttelijöille maksetaan 400 000 dollaria jaksolta. Summa vetää itse kunkin hiljaiseksi ja panee katumaan hölmöjä uravalintoja, mutta tuskinpa suomalaiset Markku Toikka ja Eija Vilpas saivat Simpson-elokuvan Homerina ja Margena aivan tuontasoisia tuloja.
Miten tahansa, ääni ja äänillä leikittely ovat olennainen osa Simpsonien viehätystä. Baarimikko Moe Szyslak puhuu karheasti kuin Al Pacino ja mustaihoinen poliisimies Lou imitoi Sylvester Stallonea.
Tärähtänyt professori John Frink muistuttaa ääneltään Jerry Lewisiä ja habitukseltaan tämän roolihahmoa elokuvassa Tohtori Jerry ja Mr. Hyde. Eikä tässä kyllin: itse John F. Kennedy on antanut potkua pormestari Joe Quimbyn puhetavalle.
Erityistä kuuluisuutta Simpsonit ovat saavuttaneet äänivierailuilla. Kun keltainen perhe matkusti lomalle Englantiin, lentokentällä oli vastassa Tony Blair. ”Hei, tervetuloa Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan”, silloinen pääministeri toivotti, luetteli nähtävyyksiä, nappasi Homerin tarjoaman dollarin setelin ja kiirehti uudelle portille, josta oli jo tulossa lisää turisteja.
Blair suostui luovuttamaan äänensä sarjaan, sillä hän piti Simpsoneista ja halusi toisaalta markkinoida maataan, jonka matkailijamäärät olivat terrorismin takia huvenneet huomattavasti. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli kohtaus, jossa Blair ojentaa Simpsoneille lyhytjalkaisen corgin, mutta avustajien mielestä pääministeri oli leimautumassa Yhdysvaltain sylikoiraksi, joten idea hylättiin.
Äänittäminen tapahtui Downing Street 10:ssä viidessätoista minuutissa ja varsin lyhyellä varoitusajalla. Samaan syssyyn Simpsoneissa kuultiin myös Harry Pottereista tunnetun J. K. Rowlingin ääni. ”Kiitos, pikku jästi”, kirjailijatar virkkoi Lisalle ja väitti, että kirjasarjan lopuksi Harry menee Lisan kanssa naimisiin.
Englanti-jaksossa esiintyi kolmaskin kuuluisuus, Jane Leeves, joka muistetaan Frasierin suloisen äkkipikaisena kotiapulaisena Daphnena. Frasier itse eli Kelsey Grammer on antanut vuosikausia äänensä Simpsonien luihulle ja vaaralliselle Sideshow Bobille. Ja jotta vitsi tästä vielä kasvaisi, Bobin veljenä Cecilinä on kuultu Frasierin veljeä Nilesia, David Hyde Pierceä.
Satunnaisten äänivieraiden nimiä voisi luetella iltaan asti, mutta harvalla on ollut yhtä lyhyt ja iskevä repliikki kuin Elizabeth Taylorilla. Vaikka Simpsonien kuopus Maggie tyytyy yleensä lutkuttamaan rauhallisesti tuttiaan, eräässä jaksossa hänen sallittiin lausua ensimmäinen sanansa. Se oli daddy, isi, ja sen päästi suustaan jumalainen Elizabeth Taylor.
Vieraiden, viitteiden, nokkelan, joskus roisin huumorin ja tietyn yhteiskuntakriittisyyden ansiosta Simpsonit ovat levittäytyneet ympäri maapalloa. Joissakin paikoin sarjaa on ollut kuitenkin pakko sensuroida niin, ettei Egyptissäkään nähdä juutalaista Hassu-klovnia tai Timothy Lovejoyta, kristillistä pastoria. Homer ei liioin syö pekonia eikä juo olutta.
Venäjällä, missä kaikki on mahdollista, Simpsoneita on käsitelty duumassa ja lakituvassa asti. Muuan Igor Smykov syytti sarjaa esittänyttä kanavaa poikansa kiroilusta ja väkivallan, huumeiden käytön ja homoseksuaalisuuden lietsomisesta. Jokunen duuman jäsen meni Smykovin kiihkoon mukaan, mutta korkeimmassa oikeudessa syytteet kaatuivat.
Simpsonien kotimaassa Yhdysvalloissa kansa nousi puolestaan takajaloille kuultuaan, että keltainen perhe tunnetaan siellä monin verroin paremmin kuin pyhä perustuslaki. Vajaa neljännes kyselyyn vastanneista osasi nimetä kaikki Simpsonit, mutta vain yksi tuhannesta tiesi, mitkä ovat perustuslain viisi kansalaisvapautta.
lehti 