Mitä kuuluu vahakabinettiin 15
Kun tilallisten suhteellinen asema parani 1700-luvulla ja tilattomien huononi, säätyläiset vetivät tästä johtopäätöksen, että tilattomien aseman heikkeneminen johtui kasvavan maalaisköyhälistön työhaluttomuudesta.
Vaikka osa säätyläisistä oli kallistunut eurooppalaisten liberaalien virtausten kannalle, alkoi usko ihmisen luontaiseen vapauteen horjua ja lopulta todettiinkin, että primitiivinen ihminen oli luonnostaan laiska.
Nälkävuodet 1696-97 tempaisivat kolmanneksen Suomen väestöstä pois elävien kirjoista, josta seurasi ankara työvoimapula.
Vuosina 1723 ja 1739 annettujen palkollissääntöjen mukaan ”yhtään maankiertäjää, irtolaista tai itsellistä älköön kärsittäkö, ei kaupungissa eikä maalla.”
Tämän jälkeen talolliset olivat velvollisia ilmoittamaan maallaan majailevista itsellisistä kruununpalvelijalle. Asunnon antaminen kulkijoille merkitsi isännälle sakkorangaistusta.
Vuoden 1752 lakiehdotuksessa mainittu työaika aamuneljästä iltayhdeksään oli tarkoitettu pikemminkin minimi- kuin maksimityöajaksi, sillä ehdotuksessa mainittiin, että korjuuaikana ei pitäisi rajoittua määrätynmittaiseen työaikaan.
Lähtökohtana oli, että mahdollisimman suuri määrä väestöä pysyi palvelusvelvollisen asemassa. Palkollissäännön mukaan vain yksi poika ja yksi tytär olivat luvallisia tilan töihin. Muiden piti olla palkollisia.
Omistavan luokan ja palkkatyöläisten välinen luokkajako ja kuilu synnytettiin Suomessa tämän lakiasetuksen myötä!
Topi Kallion 1913 ilmestynyt väitöskirja ”Palvelijapolitiikasta 1800-luvun Suomessa” kertoo, että palvelusväestön pakohaluja pois karsinastaan hillittiin muun muassa sillä, että sen sivistyksellisen tason kohoamista ei ylimpien yhteiskuntaryhmien puolelta suvaittu.
Kun 1700-luvun Euroopassa valistusaatteet ja usko ihmisjärkeen levisivät kulovalkean lailla, Suomessa katsottiin 1800-luvulla, ettei valistusaatteiden levittäminen palkollisväen keskuuteen ollut tarpeellista.
Riitti, että he oppivat tottelevaisuutta, kristinoppia ja työtaitoa, jonka jälkeen heidät oli lähetettävä maanviljelyksen palvelukseen. Näillä eväillä katsottiin kilpailukyvyn pysyvän hyvässä vireessä.
Pekka Haatanen tiivistää väitöskirjassaan ”Suomen maalaisköyhälistö,” että olipa valtakunnan ongelmana väenpuute tai liikaväestö, parannuskeino oli aina sama, kurin koventaminen.
Ongelmien ratkaisuyritykset muistuttivat lähinnä kumipallon seinään heittämistä.
”Laillisen suojelun” tarkoituksena oli ollut hankkia kruunulle sotaväkeä, jolle oli kova kysyntä Euroopan sotatantereilla.
Toisena tarkoituksena oli hankkia ”yhteiskuntaa ylläpitäville ryhmille” työvoimaa noista harmaista ”vaivaisten ryhmistä”, ”joiden nimien kanssa korkealla Esivallalla ei ollut mitään tekemistä.”
Näitä korskeita ilmaisujaan joutuivat Esivallan edustajat myöhemmin hieman pyöristelemään ja hiomaan.
Jo vuoden 1697 jälkeen he alkoivat olla yhä kiinnostuneempia vapaana huitelevien työvoimayksiköiden niin suku- kuin etunimistä sekä vapaa-ajanharrastuksista.
Ajanoloon käytiin jopa niin tuttavallisiksi, että puhuttelunimikin alleviivattiin.
uutiskirje 
