Tuomas Enbuske kirjoitti äskettäin Hesarin Nyt-liitteessä marisevista pakkoyrittäjistä, jotka syyllistävät ”oikeita” yrittäjiä ongelmistaan. Enbusken mielestä marisijat edellyttävät, että jokaisella on oltava absoluuttinen oikeus saada unelmiensa työtä ja että oikeuden toteutumisesta vastaa oikea yrittäjä.
Enbuske otti esimerkiksi pakkoyrittäjästä maahanmuuttajan, jonka on perustettava kebab-baari tai kotipalveluyritys, koska ei muuten saisi töitä. Esimerkkinä on myös elokuvaohjaaja, joka vaatii saada ohjata elokuvia, vaikka niitä ei kukaan katsoisi. Mediataloa avustavan freelancer-toimittajan työssä taas on hänen mielestään vähemmän pakkoa kuin oikeassa yrittäjyydessä, friikulla kun maksava asiakas on jo valmiina.
Enbuske pitää yrittäjien kiusaamisena esimerkiksi Nokian kritikoimista laajoista irtisanomisista, koska firma on alun perin työllistänyt ne tyypit, joille sitten antaa potkut. ”Ilman potkut antaneita firmoja koko työpaikkoja ei olisi ollut. Eikä myöskään yrityksen tuomaa vaurautta valtiolle.”
Nälkäpalkalla tulee nälkä, mutta vielä pahempaa on se, että pakkoyrittäjä menettää ison osan niitä oikeuksia ja palveluja, jotka muille ovat itsestään selviä.
No huhhuh. Miten Brecht kysyikään: ”Kuka rakensi seitsenporttisen Theban?”
Missä todellisuudessa Enbuske elää?
Suomalainen todellisuus avautui TV 2:n Silminnäkijä-raportissa Yrittäjäksi pakolla.
Suomeen on syntynyt noin 200 000 hengen ryysyköyhälistö, joka kasvaa pelottavaa vauhtia. Se koostuu niin sanotuista pakkoyrittäjistä. Heitä on kaikilla aloilla monenlaisen ulkoistamisen seurauksena.
Firmat hyötyvät: kun palkkatyöläinen pakotetaan yrittäjäksi, työn kustannukset ja riskit siirtyvät työn antajalta sen tekijälle. Tämä koskee niin siivoojaa kuin kampaamon tuolinvuokraajaa, niin kääntäjää kuin toimittajaa ja taiteilijaa. Ollaan vapaan sopimisen alueella, jossa toimeksiantajalla on ylivoimainen asema verrattuna toimeentulostaan hätääntyneeseen tekijään.
Sopimuksia ei solmita, ne sanellaan, mutta kun nimi on paperissa, on mikä tahansa orjakontrahti laillinen. Niitä tehdään tässä maassa sata- ja tuhatmäärin, edustavana esimerkkinä Enbuskenkin juttuja julkaiseva Sanoma-konserni. Samaa maata ovat muutkin mediakonsernit. Ammattiliitto ei voi puuttua asiaan, kollektiivista sopimusoikeutta ei ole. Jo avuttomamman osapuolen avustaminen tulkitaan herkästi kilpailulainsäädännön vastaiseksi.
Joissakin sopimuksissa vaaditaan jopa palkkion salassapitoa ja kaiken kukkuraksi sitä, että avustaja ei saa avustaa muita mediataloja. Näin on onnistuneesti tuhottu koko perinteinen ammattikunta, sillä freelance-journalismin harjoittamisen perusedellytys on oikeus myydä työtään kenelle haluaa.
Rakennemuutoksesta on seurannut muutakin ikävää. Ansiotaso laskee myös palkkatöissä olevilla, kun heitä voidaan kiristää halvan avustajatyövoiman käytöllä. Ammattikunnan sisäisen solidaarisuus häviää, koska pelko tukkii vielä kuukausipalkkaa saavien suut. Journalistiliiton lehti kyllä kirjoittaa aiheesta, mutta ei sen ääni kanna, jos sitä ei edes siteerata muussa mediassa.
Kaikki alalla toimivatkaan eivät tunnu ymmärtävän, mistä tässä kehityksessä on kysymys. Ei ainakaan Tuomas Enbuske. Vai pitäisikö ajatella, että hän ymmärtää, mutta haluaa kolumnissaan nuolaista toimeksiantajaansa, ettei oma leipä vaarannu?
Pakkoyrittäjyyden ongelmat kärjistyvät taiteen ja muun luovan työn alueella. Silminnäkijä-raportissa näitä ammatteja edustivat kääntäjät ja yksi tanssija, mutta ongelmat koskevat kipeästi myös kaikkia muita taidealojen ammattilaisia. Erityisesti av-alan kääntäjien tilanne on surkea: kaupalliset tv-kanavat ulkoistivat kääntämisen toimistolle, joka oitis tipautti kääntäjien palkkiot puoleen. Sillä ei elä, vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri, kuten tv-ohjelmassa todistettiin.
Mediatalojen orjasopimukset koskevat myös kirjailijoita, silpputyön mestareita. Mutta monenlaiset huonot käytännöt ovat levinneet myös kirjankustantamiseen: kirjailijalta halutaan yhä laajempia oikeuksia yhä vähemmin korvauksin, ja liittojen edunvalvontatyöhön suhtaudutaan monessa kustannustalossa karsaasti. Kollektiivista sopimusoikeutta ei ole, koska kirjailijat ovat yrittäjiä.
Apuraha on korvaamaton työedellytysten turvaaja, mutta apurahoitus ei suinkaan ole kattava: hakijoiden suuri enemmistö jää joka jaossa ilman. Ja suurin osa apurahoista on niin pieniä, ettei niillä pitkäjänteistä työskentelyä turvata.
Nälkäpalkalla tulee nälkä, mutta vielä pahempaa on se, että pakkoyrittäjä menettää ison osan niitä oikeuksia ja palveluja, jotka muille ovat itsestään selviä. Yrittäjäeläkkeen maksut ovat keskituloisellekin ylivoimaisen suuret, ja iso osa taiteilijoista on niin pienituloisia, ettei heillä ole yel-eläkkeeseen oikeutta.
Apurahojen sosiaaliturva on hyvä uudistus – periaatteessa. Käytännössä se ei hyvin apurahoitetullekaan työuran mittaan kerrytä eläkettä takuueläkkeen vertaa. Ja hyvin apurahoitettuja on taiteilijakunnassa todella vähän. Myös työttömyysturvan ja sairaspäivärahan suhteen taiteilijat ovat muita huonommassa asemassa.
Niin sanottujen itsensä työllistävin ongelmia käsitellään tällä hetkellä taiteilijajärjestöjen omien työryhmien lisäksi monessakin konklaavissa. Ovathan poliitikot luvanneet tehdä asiaintilalle jotain.
Vaikeinta näyttää olevan saada lainsäädäntöbyrokratia ja työryhmien virkamiehet käsittämään erityisesti taiteen alalla itsensä työllistävien työn luonne. Niin byrokraattien kuin poliitikkojen, jopa ammattijärjestöjen silmissä Suomi on aina vain palkkatyöyhteiskunta, jossa muut työn muodot ovat edelleen niin ”epätyypillisiä”, ettei niitä varten tarvitse mitään erillisiä rakenteita ja lainsäädäntöä luoda. Peruuttamaton muutos on kuitenkin jo tapahtunut.
Tulevaisuus ei hyvältä näytä. Pakkoyrittäjyys käy kalliiksi, jos hyvin koulutetut, lahjakkaat ja työhaluiset ihmiset kasvattavat leipäjonoja, saavat toimeentulonsa sossusta ja vanhana takuueläkkeestä. Onko Suomella todella varaa tähän tuhlaukseen, uuteen ryysyköyhälistöön?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 