Kesämökin huussin kirjahyllystä löytyy tällä hetkellä savolaisvitsikirja Viärällä puolen lasija, Arvo Turtiaisen runokokoelma Hyvää Joulua, Lassi Sinkkosen Harhaileva aamupäivä, Silja Järventauksen Liputettu päivä, Anja Vammelvuon Totuuden iskut, Tomi Kontion Delta, Toivo Laakson Maan reunalla, Jussi Kylätaskun Kosketuskohdat, Leif Färdingin Olen onnen poika, Oma Khaijamin Teltantekijä , Pentti Holapan kolumnikokoelma Ajan hermolla, kaksi lintukirjaa sekä Aapelin pakinakokoelmat Mutahäntä, Timonen ja muita tuttavia ja Onko koira kotona?.
Kirjoilla on jotakin yhteistä: lyhyet tekstit. Vessaistunnolle sopivat eritoten runot, jotka antavat intiimille tuokiolle erityisen henkevän sisällön.
Meillä on kaupungissakin vessakirjahylly, mutta huussissa kirjallisuuden lukeminen on erityinen nautinto. Vanhat naistenlehdet saavat koskematta kellastua pärevasussaan, vaikka eräs oppinut ystäväni tähdensi, että vanhoina mökin huussissa luetuksi tuleminen on naistenlehtien ainoa tarkoitus.
Jos saisin lakeja säätää, kieltäisin kokonaan vesivessojen rakentamisen rannoilla sijaitseville kakkosasunnoille.
Kaupunkivessa on asiallisesti varusteltu paikka, mutta mökin huussin sisustuksessa saa mielikuvitus lentää. Huussimme ikkunasta avautuu näköala järvelle, puoliväliin ruudun peittää kukkakirjailtu salusiini. Hyllyllä on kirjojen lisäksi posliinikoira ja vanha barbi vapaa-ajan asusteissaan, käsi nostettuna reippaaseen tervehdykseen. On myös mummon kukkaikkunan kuva krumeluureissa kehyksissä. Seinällä on kaksi Dalia, valokuvat veistoksista Muiston pysyvyys ja Avaruuselefantti. Oksasta roikkuva veltto kello ja norsunkokoinen, pitkäpiikkinen hyttynen luovat aitoa suomalaista mökkitunnelmaa.
Seinällä on myös Tiede-lehdestä saksittu vastaus lukijakysymykseen: Miksi pieru haisee? Se onkin ainoa, mikä meidän huussissa haisee, sillä laitos edustaa alan huipputeknologiaa.
Vanhan mökin remontin yhteydessä olisi ollut helppo varustautua vesijohdolla ja vesivessalla. Erinomainen porakaivo on melkein rapun pielessä, ja tilaa pytylle ja boilerille olisi löytynyt pesuhuoneeksi muutetusta saunasta. Mutta miksi kesäasukas tarvitsisi tällaisia fasiliteetteja? Miksi vaiva putkien syksyisistä tyhjentämisestä, huoli niiden jäätymisestä? Miksi huuhtoisimme jätöksemme kirkkaalla pohjavedellä? Se tuntui pyhäinhäväistykseltä. Miksi rakennuttaisimme kalliin systeemin jätevesien puhdistamiseksi, kun voimme olla jätevesiä tuottamatta? Kun sittemmin hinnakkaita puhdistuslaitteita vaadittiin joka mummonmökkiin haja-asutusalueilla, kiitimme luojaamme ratkaisustamme. Nyt lämmitän sata litraa vettä joka päivä pesuhuoneen muuripadassa, ja poltan samalla päivittäiset palavat roskat. Talousvedet ja -jätteet viedään kompostiin. Vielä jaksaa mummo laskiämpärin kantaa.
Kompostivessa on mainio keksintö. Se erittelee nesteet ja kiinteät eikä kuluta tippaakaan vettä, kuiviketta kuluu pari säkkiä kesän mittaan. Säiliö tyhjennetään kerran kesässä ja kuskataan kannelliseen kompostiin, joita on kaksi. Tavara muhii mullaksi kolmessa vuodessa. Kerran kesässä jaksaa tehdä tyhjennysurakan, kun palkaksi saa hyvän omantunnon: meidän tontilta ei valu saasteita turmelemaan ihanaa Karjalan Pyhäjärveä.
Jos saisin lakeja säätää, kieltäisin kokonaan vesivessojen rakentamisen rannoilla sijaitseville kakkosasunnoille. Kuivavessateknologia ja kehittynyt huimaa vauhtia, ja valinnanvaraa on. Silti uusiin loma-asuntoihin rakennetaan järkijärjestään vesiteknologiaa. Se on ”edistystä”.
Miksi ihmisen pitäisi kakata veteen? Tätä kysymystä ei kukaan esittänyt, kun eduskunnassa säädettiin epäonnistuneeksi osoittautunut laki haja-asutusalueiden jätevesihuollosta.
Omakotitaloon sijoitetun kompostivessan pioneereina pidän varkautelaisia Ulla ja Uljas Lehtosta, jotka jo 80-luvulla rakensivat systeemin uuteen taloonsa tiheään asutulla omakotialueella. Kompostivessa toimii yhä moitteettomasti, ja siitä on ollut suurta hyötyä Ullalle, joka on intohimoinen puutarhuri ja puutarhakirjoja julkaiseva tietokirjailija.
Talon sisätiloihin sijoitettu kompostivessa oli sensaatio silloin, kun mitään valmiita ratkaisuja ei ollut, ja kaikki piti itse keksiä ja toteuttaa. Nyt on vaikka minkälaisia myös asuintiloihin sopivia kuivavessoja. Mutta paljonko Lehtosilla on seuraajia?
Yhden tiedän. Tyttäreni perhe hankki taloonsa erottelevan kuivakäymälän, kun kävi ilmi, miten valtavia kustannuksia heille koituisi uusista jätevesimääräyksistä. Jo maaperäselvityksiin menisi tonneja. Kolumnissaan Kodin Pellervossa tytär kirjoitti, että vaikka paikallisen rautakaupan myyjärouva ylisti nimenomaan tämän käymälätyypin pilviin, he eivät kehdanneet paljastaa, että aikoivat sijoittaa vessan omakotitaloonsa. ”En tiedä, pelkäsimmekö ihmettelyä, ideamme tyrmäämistä vai naureskelua.” Mahan pohjassa kiersi pelko ratkaisun onnistumisesta. Nyt systeemi on ollut käytössä monta vuotta. Tytär on perennoihin ja puihin erikoistunut puutarhuri, joten kompostin tuottama ruokaisa multa on tervetullutta tavaraa.
Tytär kertoo välillä törmäävänsä siihen näkemykseen, että vesivessasta luopuminen on taantumista. ”Mutta onko nopeasti maatuvien luonnontuotteiden huuhtominen ämpärillisellä juotavan puhdasta vettä sitten edistystä?” hän kysyy.
Laajoilla alueilla maapallolla on jo huutava pula puhtaasta vedestä. Tätä menoa ongelma tavoittaa aikanaan meidätkin, vaikka syytäisimme putkiin minkälaisia kemikaaleja.
Vesiklosetti on ihmiskunnan turmiollisimpia keksintöjä. Se teki aikoinaan Euroopan suurkaupunkien läpi virtaavien jokien vesistä paskapuuroa. Tarkoitus oli toki hyvä: puhdistaa kakkaa tulvivat kadut, pihat ja kellarit. Tästä historiasta on kerrottu kirjoissa ja äskettäin tv-sarjassakin.
Vesivessa huuhtaisee jätöksemme pois silmistä, jonnekin, mistä emme halua tietää mitään. Parempi olisi tietää. Sivistyksestä ei voi puhua niin kauan, kun ihminen kakkaa omaan juomaveteensä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 