Syyskuun 11. päivä vuonna 1973 sotilasjuntta kaappasi Yhdysvaltain tukemana vallan Chilessä ja syrjäytti sosialistipresidentti Salvador Allenden.
Suomessa maanpaossa elävä Hugo Marchant ei vieläkään voi puhua kotimaastaan itkemättä. Diktatuurin ja terrorin jäljet ulottuvat moneen sukupolveen, kertovat myös Hugon vaimo Silvia ja tytär Javiera.
Hugo Marchant
Lapsena oikeistolaisuus merkitsi minulle kuolemaa ja vasemmistolaisuus elämää.
”1960-luku oli merkittävää aikaa meille köyhien työläisperheiden lapsille. Etelä-Amerikassa ja koko maailmassa oli tapahtumassa suuri muutos
Salvador Allende alkoi rakentaa Chilestä samanlaista kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Kansainvälisessä omistuksessa olleet kupariyhtiöt kansallistettiin ja rahoilla haluttiin rakentaa sosiaaliturvaa, sairaaloita, kouluja ja asuntoja.
Olin 20-vuotias. Elin kuin kuka tahansa nuori, minulla oli tulevaisuus ja toivoa, suunnitelmia.
11. syyskuuta muutti koko elämämme järkyttävällä tavalla.
Sitä ennen olin suunnitellut meneväni yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa, olin siinä lahjakas. Mutta kaiken sen vuoksi mitä tapahtui ja mitä minä näin, lupasin itselleni, että taistelen diktatuuria vastaan.
Suomessa olen ollut ihan alusta lähtien töissä tai koulussa, siinä mielessä on mennyt aika hyvin.
Mutta en ole koskaan ollut kokonaan täällä. Minusta tuntuu aina siltä kuin minun sieluni olisi Chilessä.
Minut on karkotettu kotimaastani, koska olen taistellut oikeistodiktatuuria vastaan. Ennen sitä olin yhdeksän vuotta vankilassa ja sitä ennen maanpaossa Itävallassa.
Nyt olen tässä, mutta en ole koskaan voinut elää ihan täysillä, koska tärkeä osa minusta on Chilessä.
Chilen asia on yhä meidän asia. Kuten Allende viimeisessä puheessaan sanoi: Historia on meidän. Kansat tekevät historian.”
Äiti, Silvia Aedo
”Minulla on neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tyttö. Lapsenlapsiakin on.
Kun tulimme Suomeen 21 vuotta sitten, tärkein rooli minulle oli ensin olla kotona, äitinä. Sen jälkeen toimin espanjan kielen opettajana Varkaudessa, jossa asuimme.
Olemme kotoutuneet tänne pikkuhiljaa, mutta juuret ja suku ovat siellä. Sisälläni tunnen aina, että olemme täällä vain tilapäisesti. Chilestä piti tulla demokraattinen maa ja meidän piti palata kotiin, kun diktatuuri loppuu.
Se loppui vain teoriassa. Asiat ovat muuttuneet, mutta diktatuurin aikainen perustuslaki on yhä voimassa.
Me olemme vain yksi perhe tuhansien joukossa. Myös muita vasemmistolaisia perheitä lapsineen oli vankilassa ja heitä kidutettiin. Nyt osa chileläisistä pitää meitä terroristeina, osalle olemme sankareita.
Nyt Chilen uusi sukupolvi on huomannut ettei kaikki toimi niin kuin pitää. Yliopistojen kuukausimaksut ovat suurempia kuin keskimääräinen kuukausipalkka. Poliiseille ja sotilaille annetaan koko ajan lisää rahaa, opiskelijoiden vanhemmat ovat ylivelkaantuneita.
Maassa on paljon liikehdintää, tehdastyöläiset lakkoilevat, opiskelijat osoittavat mieltään. Ja edelleen tällaisen toiminnan takia tapetaan ihmisiä, opiskelijoita, ammattiyhdistysaktiiveja, alkuperäiskansan mapuchen edustajia.
Suomalaisten ja muiden eurooppalaisten solidaarisuus on ollut meille chileläisille hyvin tärkeää. Se pitää sanoa ääneen. Me olemme täällä sen ansiosta.
Nykyään ei puhuta enää solidaarisuudesta, jokaisen oletetaan huolehtivan vain itsestään. Tämä aika on sellainen, meitä ajetaan itsekkyyteen. Se on surullista.”
Tytär, Javiera Marchant Aedo
”Lapsena oikeistolaisuus merkitsi minulle kuolemaa ja vasemmistolaisuus elämää.
Isäni oli elämäni ensimmäiset yhdeksän vuotta vankilassa mielipiteidensä takia. Siksi politiikka on minulle hyvin henkilökohtainen asia. Jos kuulen jonkun olevan vaikka kokoomuksen jäsen, se on minulle henkilökohtainen loukkaus.
Kun puhutaan Chilestä, vallankaappauksesta ja diktatuurista, haluan kiinnittää huomion toisen sukupolven poliittisten pakolaisten tilanteeseen.
Meidät on siepattu, meitä on kidutettu, meiltä on riistetty vapaus ja meidän läheisiä on kidutettu.
Kun tulee 11. syyskuuta ja meidänkin tarinasta ollaan taas kiinnostuneita, pitäisi ymmärtää, että joka kerta, kun ihminen puhuu traumaattisista kokemuksistaan, ne myös kokee uudelleen. Sille on termikin: uudelleen traumatisoituminen.
Ei auta, vaikkei kerro kaikkein kipeimpiä asioita, isän vankilavuosia tai mitä äidille silloin tapahtui. Koko aihe on ihan yhtä kipeä.
Puhun itse ”diktatuuri-sairaudesta” minun ja veljieni kohdalla. Se ilmenee meissä eri tavoin. Itse sairastuin vakavaan masennukseen ja syömishäiriöön.
Juuri nyt ihmisiä kohdellaan Chilessä valtion taholta yhtä huonosti kuin meitä. Uusille sukupolville synnytetään samoja traumoja, joiden kanssa me olemme kamppailleet ja tulemme kamppailemaan koko elämämme ajan.
Aikoinaan muualla olevien ihmisten tekemällä solidaarisuustyöllä ole merkitystä. Ja se voidaan tehdä uudelleen jos halutaan. Kansainvälinen yhteisö voisi painostaa Chilen hallitusta, jos haluaisi.
Siksi olemme tässä. Siksi olemme valmiit avaamaan meidän haavat uudelleen. Sen takia olemme valmiita puhumaan.”
Hugo Marchantin, Silvia Aedon ja Javiera Marchant Aedon laajempi haastattelu ilmestyi Kansan Uutisten Viikkolehdessä perjantaina 6. syyskuuta. Voit ostaa irtonumeron nyt myös Lehtiluukusta.
Javiera puhuu myös 11. syyskuuta KOM-teatterissa järjestettävässä tilaisuudessa ”Mitä ne tekivät oudolle linnulle?”
uutiskirje 
