Urjala on kaukana. Sinne on vaikea päästä ja vielä vaikeampaa sieltä on päästä pois. Ja miksi sieltä edes haluaisi pois? Ihmiset ovat tuttuja, kylä on pieni ja elämä turvallista. Tiedän tämän, koska olen itse naapurista kotoisin.
Parhaimmillaan nämä paikat edustavat sitä 1950-luvun yhteisöllisyyttä, johon porvarit tuntuvat haluavan palata. Takaisin siihen suloiseen, pullapitkon tuoksuiseen maalaismaisemaan, jossa ketään ei jätetä yksin.
Pahimmillaan taas jatkuvan väkivallan jännitteen pystyy aistimaan. 1950-luvun Suomi ei ollut ymmärtäväinen erilaisuutta kohtaan.
Idyllistä pitävät kiinni väkivallan uhallakin ne tyypit, joiden pitää säilyttää kovan jätkän maine. Muistan noin kymmenen vuoden takaa tyypin, jota voisi asenteiltaan nimittää äärioikeiston äärilaidalle kuuluvaksi. Hän ryyppäsi, tappeli ja vihasi kaikkea. Juuri niin pienessä maalaispitäjässä kovan jätkän pitikin viettää vapaa-aikaa, jos halusi maineensa säilyttää. Osa nuoruusvuosista meni kiven sisässä, kun oli tullut vihattua liikaa.
Enemmän siinä tosin taisi olla pelkoa kuin vihaa. Tuo poika ainakin pelkäsi melkein kaikkea: nolatuksi tulemista, tummaihoisia, homoja, itseään heikompia, itseään vahvempia, tyttöjä, vaaleanpunaisia paitoja… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Tuollaisia miehenalkuja on lukemattomia. He ovat kuin nurkkaan ajettuja eläimiä, jotka hyökkäävät kaikkea erilaista vastaan, joka tulee vähänkin liian lähelle. Toisaalta kuinka heistä voisi edes tulla muunlaisia? Kansallinen identiteettimme kun perustuu muukalaisvihalle ja sisäsiittoisuuden ylistämiselle.
Sellainen jatkuva pelko luulisi turhauttavan. Ja jos ei sitä turhautumista ymmärrä, ei voi mitenkään edes kuvitella edustavansa heitä tai saada heitä puolelleen. Välttämätöntä se kuitenkin olisi. Nämä pojat kun ovat sitä todellista työväenluokkaa.
Suomalainen äärioikeisto on niin kauan vaaratonta kun se on pelästyneiden ja pelkäävien poikien varassa. Sitten homma voi muuttua, jos nämä pojat saavat joukkoonsa isähahmon.
Aina voi tietysti toivoa, ettei tuo jo mieheksi kasvanut poika pelkää enää niin paljon.
lehti 