Vuonna 1960 Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Sen 67 000 neliökilometriä vettä kuhisivat karppia, sampea, kuhaa ja lahnaa.
Väestö järven rannoilla eli kalastuksella. Kukoistavin kalateollisuuskeskus oli Aralsk. Sen rautatieasemalla on yhä mosaiikki, joka muistuttaa vuodesta 1921: tuolloin Aralsk toimitti V.I.Leninin määräyksestä 14 junavaunullista kalaa Neuvostoliiton nälänhädän uhreille.
Neuvostovallan päätöksellä Araliin laskevat virrat Syr-Darja ja Amu-Darja johdettiin valtaosin kanaviin kastelemaan Uzbekistanin ja Turkmenistanin puuvillaviljelmiä, ”valkoista kultaa”. Araljärven kuivuminen oli näin täysin odotettua, ei vahinko, mutta neuvostoinsinöörien laskujen mukaan se kannatti. Tuloksena oli yksi 1900-luvun pahimmista ympäristökatastrofeista.
Eteläinen Araljärvi kutistuu yhä nopeasti.
Järvi hajosi kahteen osaan
Järven vesi laski kolmen vuosikymmenen ajan useita kymmeniä senttejä vuodessa. Aralin pienentyessä sen suolapitoisuus nousi rajusti. Makeanveden kalalajit kuolivat. Tilalle istutettiin 1970-luvulla Asovanmeren kampelaa, mutta se piti seudun kalatalouden vain juuri ja juuri hengissä.
Aral hajosi 1990-luvulla kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen järveen, jotka sijoittuvat Uzbekistanin ja Kazakstanin alueille. Vuonna 2004 Araljärvi oli enää 17 000 neliökilometrin laajuinen eli suunnilleen neljäsosa alkuperäisestä koostaan.
Eteläinen Araljärvi kutistuu yhä nopeasti, sillä Uzbekistan ja Turkmenistan käyttävät edelleen valtaosan Amu-Darjan vedestä puuvillan kasteluun. Eteläinen järvi on lisäksi pahoin saastunut, käytännössä kuollut.
uutiskirje 
