Robert McNamara kuoli eilen. Maailma muistaa hänet Vietnamin sodan arkkitehtinä. Juuri siitä hän tuskin olisi halunnut tulla muistetuksi.
Vuodet 1961–1968 ensin John F. Kennedyn ja sitten Lyndon Johnsonin puolustusministerinä määrittelivät kuitenkin McNamaran hänen loppuelämänsä ajaksi. Nuo vuodet tekivät hänestä sodan symbolin. Sodan, jota McNamara myöhemmin katui.
Samaan aikaan kun hänen suunnittelemansa sodan veteraanit kärsivät, McNamara rikastui Maailmanpankin johdossa. Hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1981. Siitä alkoi katumusharjoitus, joka tuotti yhden kirjan (In Retrospect) ja Oscarin voittaneen dokumentin.
Vietnamin sodan haamu ei koskaan jättänyt miestä. Se kalvaa häntä vielä Erroll Morrisin hienossa dokumentissa The Fog of War (2003). Siinä 85-vuotias käy läpi omaa suhdettaan elämään ja sotaan. Käy ilmi, että hän halusi Vietnamista pois jo paljon aikaisemmin. Sodan aikana McNamara tuli tunnetuksi kylmänä taktikkona, jolle sota oli pelkkiä lukuja.
McNamara kertoo, ettei Vietnamin sotaa olisi koskaan pitänyt käydä. Hän ei myöskään näe järkeä Irakin sodassa, ja haluaa riisua maailman ydinaseista. Kaiken kaikkiaan McNamara yrittää vakuuttaa olleensa hyvä mies, joka oli vain mekanismin uhri. Minä uskon häntä.
Mutta paljon kaikista pahimpia tekoja ovat tehneet juuri ne hyvät miehet. Otetaan esimerkiksi kaksi McNamaran aikalaista: Albert Einstein ja Robert J. Oppenheimer. Nämä kaksi hyvää miestä olivat saaneet aikaiseksi atomipommin, jota ei enää koskaan pyyhittäisi ihmiskunnan muistista pois. Heitä ei syyllisyys koskaan hylännyt. Einsteinista tuli vankkumaton rauhan mies, Oppenheimer muutti yksinäiselle saarelle.
McNamara puolestaan yritti olla opettava esimerkki, mutta pettyi kun hänen virheistään ei sittenkään opittu. Juuri vuonna 2003 maailma oli uudessa globaalissa sodassa terrorismia vastaan.
Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla, kuuluu sanonta. Nämä muutamat hyvät miehet ovat osoittaneet sen lauseen todeksi, ja hyviä miehiä osoittaa tulevaisuudessa saman.
uutiskirje 
