Tänään 6. helmikuuta vietetään saamelaisten kansallispäivää. Saamelaisten kulttuuri on hyvin luontoläheistä. Siksi saamelainen kulttuuriympäristö on omaleimainen sekoitus luonnonmaisemaa ja ihmisen muokkaamaa ympäristöä.
Saamelaisten kulttuuriympäristöohjelma Ealli Biras – Elävä ympäristö julkaistiin joulukuussa 2013 tyylikkäänä kuvitettuna teoksena. Siinä kerrotaan pohjoisimman Suomen, eli Enontekiön, Inarin ja Utsjoen sekä Sodankylän kunnan Lapin paliskunnan alueen kulttuuriympäristöistä saamelaisesta näkökulmasta.
”Se ei ole tarpeeksi muokattua ja viljeltyä, jotta sitä pidettäisiin arvokkaana kulttuurimaisemana. Toisaalta se on luonnonmaisemaa, mutta luonnonsuojelun näkökulmasta saamelaisten perinteisten elinkeinojen [mm. poronhoidon] harjoittaminen luonnonsuojelualueilla uhkaa luontoa”, kirjoittaa kirjan toinen toimittaja Päivi Magga pohtiessaan saamelaisen kulttuuriympäristön ominaispiirteitä.
Lapin tekoaltaat oli viimeisin brutaali kulttuuriympäristön hävittäminen.
Kirja on tehty Saamelaismuseo Siidan Ealli Biras -hankkeessa. Sen rahoittajia ovat Euroopan unionin aluekehitysrahasto EAKR ja kansallinen rahoittaja Lapin liitto.
Riittämätöntä arvokkaaksi, riittämätöntä koskemattomaksi
Magga toteaa, että saamelaisen kulttuurin filosofia on toinen kuin vallitsevan kulttuurin – ja hän tarkoittaa (suomalaista ja pohjoismaista) valtakulttuuria, vaikka jättääkin se tahdikkaasti tarkkaan nimeämättä.
Siksi saamelainen kulttuuriympäristö ei Maggan mukaan ”sovi suoraan niihin julkisiin kategorioihin, joita käytetään kulttuuriympäristön määrittelyyn ja hallinnointiin”. Täten se jääkin ”luonnonmaiseman ja kulttuurimaiseman väliin eikä ole tarpeeksi kumpaakaan”.
Saamelaisille luonnonmaisema voi olla kulttuurimaisemaa riippumatta siitä, näkyykö siinä konkreettisia jälkiä ihmisen toiminnasta. Toisaalta saamelaisen kulttuurimaiseman näkyvätkin tunnisteet voivat olla huomaamattomia: vanhan tulipaikan kivet, seita, kaltio, kenkäheinäpaikka.
”Kulttuurin jälkiä on osattava tulkita – mitä ne ovat ja mikä niiden merkitys on juuri siinä ympäristössä eläville ihmisille”, perustelee Magga.
Kulttuurien törmäys näkyy maisemissa
Hienovaraista havainnointia edellyttävän perinteisen kulttuurimaiseman analysoinnin lisäksi Elävä ympäristö -kirjassa tuodaan esiin karkeita kulttuurimaisemissa tapahtuvia törmäyksiä. Ehkä tuoreimmat, näkyvimmät ja brutaaleimmat niistä liittyvät suurten Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentamiseen.
Lapin vesistörakentaminen liittyy Suomen alati kasvavaan energian tarpeeseen. Käytännössä on kyse Lapin vesistöjen säännöstelystä voimatalouden tarpeiden mukaisesti. Tekoaltaisiin varastoidaan kevättulvan ja syyssateiden aikaan mahdollisimman paljon vettä, jota voidaan juoksuttaa etenkin talven kulutushuippujen aikaan Kemijoen alajuoksuilla olevien voimalaitosten tarpeisiin.
Mittaustyöt ja tutkimuksen aloitettiin vuonna 1956. Lokan rakennustyöt käynnistyivät 1966 ja altaan täyttö 1967. Porttipahdan täyttö alkoi 1970. Tekoaltaiden alle jäivät vanhat Lapin-kylät Lokka, Riesto, Korvanen, Kurujärvi, Mutenia ja Laiti. Allasalueen harvaan asutulta seudulta joutui muuttamaan 560 ihmistä. Paikalliselle poronhoidolle koitui korvaamattomia laidunmaiden menetyksiä.
Magga kirjoittaa, että tekoaltaiden suunnittelussa ja rakentamisessa käytettiin runsaasti sekä kotimaista että ulkomaista asiantuntemusta, mutta ”tutkimusta vesistörakentamisen sosiokulttuurisista vaikutuksista ei tehty”. Vesivarastot olivat arvokkaampia kuin tuhotut ikivanhat saamelaiset kulttuurimaisemat.
Myös kulttuurien sovinnollista rinnakkaiseloa
Elävä ympäristö -kirja tuo esiin myös sovinnollista kulttuurien rinnakkaiseloa. Siinä kerrotaan vivahteikkaasti hienojen ja paljon puhuvien valokuvien kera lappilaisesta kulttuurimaiseman rakentamisesta – myös Lapin muuttumisesta yhä suomalaisemmaksi.
Kirja lähtee arvokkaasti liikkeelle saamelaisten arkeologisesta kulttuuriperinnöstä kerraten sitten varsin tiiviisti vanhemman saamelaisen asutushistorian. Mielenkiintoista on saamelaisen rakennusperinnön läpikäyminen.
Monille valistuneillekin Lapin tuntijoille ja kävijöille uutta tietoa on kolttasaamelaisten sotien jälkeisistä väliaikaisista asuinpaikoista ja pysyvästä asuttamisesta kertominen.
Nykyisten Suomessa asuvien kolttien isovanhemmat koostuivat pääosin Suomeen niin sanotulta Petsamon-alueen eteläosista siirretyistä Lapin alkuperäisasukkaista, jotka olisivat muuten tulleet Neuvostoliiton alamaisiksi. Koltat asutettiin varsin lähelle entisiä asuinsijojaan Suomen puolelle Inariin, pääosin Sevettijärven ja Nellimin alueelle.
Kullanhuuhdonnasta tämän päivän matkailuun
Niin kullanhuuhdonta kuin Lapin-matkailukin saavat teoksessa maltillisen käsittelyn. Merkittävästi koneelliseksi muuttuneesta kullankaivuusta todetaan lopuksi, että se päättyy uuden kaivoslain myötä saamelaisella Lemmenjoen kansallispuiston alueella. Lemmenjoen seutu on yksi Euroopan laajimmista erämaa-alueista. Lapiokaivuunkin jatkuminen siellä on nyt vaakalaudalla.
Lapin turismin historiaa käydään detaljoidusti läpi. Kansainvälinen matkailu Lapissa alkoi jo 1600-luvulla eurooppalaisina tutkimusmatkoina. Merkittävästi ulkomaalainen matkailu kiihtyi 1800-luvulla. Matkailun määrätietoinen kehittäminen on tuottanut nykypäivän Lapissa tulosta: turismista on tullut tärkeä aluetalouden osa ja työllistäjä saamelaisalueen kunnissa.
Tiina-Mari Kärnä toteaa kirjan turismiartikkelissaan, että ”tulevaisuuden haasteena monikulttuurisen saamelaisalueen matkailupalveluiden kehittämisessä on paitsi luonnon hallitun käytön myös saamelaiskulttuurin ja perinteisten elinkeinojen huomioiminen ja turvaaminen”.
uutiskirje 
