Pintaa syvemmältä
Otsikko viittaa lähinnä siihen, että tämänkertainen Turkki-sarja päättyy tähän neljänteen osaan. Ehkä se kuitenkin kuvaa myös monen turkkilaisen ja ulkomaisenkin sivustakatsojan tunteita sunnuntaisten paikallisvaalien jälkeen: Turkin demokratian tilanne alkaa tuntua toivottomalta, itsevaltias pääministeri Recep Tayyip Erdoğan saattaa kohta väistyä vielä itsevaltaisemman presidentti Erdoğanin tieltä, ilmaisuvapaus saattaa kaventua entisestään ja toisinajattelijoiden vaino kiihtyä.
Turkin politiikan seuraaminen tarjoaa melkein päivittäistä jännitysnäytelmää ja hupia, mutta sen ohella myös havaintokuvan demokratian haavoittuvuudesta yleensäkin. Demokraattinen ajattelu ei ole vielä juurtunut syvälle Turkissa.
Sulttaani oli aikoinaan yksinvaltias maallinen hallitsija, mutta sen ohella hän oli myös kalifi, ylin uskonnollinen johtaja. Turkin tasavallan luonut kenraali Mustafa Kemal, myöhemmin kunnianimen Atatürk saanut, jätti uskonnollisen puolen pois, mutta piti maallisen yksinvallan.
Itsevaltias pääministeri Erdoğan saattaa kohta väistyä vielä itsevaltaisemman presidentti Erdoğanin tieltä,
Tämän ympärille rakennettiin tasavalta, joka pyrki eurooppalaiseen moderniteettiin ilman eurooppalaisia. Vain turkkilaisia pidettiin oikeina kansalaisina, ei esimerkiksi kurdeja tai kristittyjä. Koska vain hyvin pieni osa turkkilaisistakin täytti kaikki ehdot, muodostui pieni maallinen eliittiryhmä ilman kosketusta ”tavalliseen”, uskovaiseen kansaan. Tälle eliitille perustettiin tasavaltainen kansanpuolue (CHP), joka Atatürkin kuoltua johti maata.
Näin edettiin vuoteen 1950. Silloin Turkki liittyi Natoon, jolta tuli toivomus demokraattisemmasta julkisivusta. Puolueita perustettiin ja ensimmäiset monipuoluevaalit järjestettiin. CHP ei oikein pärjännyt vaaleissa, mutta puolue sai seuraavina vuosikymmeninä kemalismin puolustamisessa tukea armeijalta, joka teki ensimmäisen vallankaappauksensa vuonna 1961. Hallitukset ja niiden ohjelmat vaihtuivat.
Vanha eliitti hoiti kuitenkin maan asioita hallinnossa, kouluissa, yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa, ja se pystyi pitämään kiinni oikeuksistaan ja asemastaan.
Vasta vuosisadan lopussa muslimit alkoivat järjestäytyä poliittisesti ja vaatia oikeuksiaan. Istanbulissa Recep Tayyip Erdoğan valittiin pormestariksi ja vuonna 2002 hänen johtamansa AKP-puolue sai parlamentissa enemmistön. Puolueen piti edetä hyvin varovaisesti. Se pyrittiin kieltämään ja sotilaskaappauksen uhka leijui vuosikausia hallituksen yllä.
Taas toistui tilanne, jossa demokratiapatistus tuli ulkoapäin, tällä kertaa EU:n taholta, jonka toivomukset jäsenehdokkaan hallinnon ja oikeuslaitoksen uudistamiseksi sopivat hyvin yhteen Erdoğanin pyrkimysten kanssa. Tässä hän sai tukea maan melko harvalukuisten demokraattisten intellektuellien piiristä.
Tämä vaihe jäi kuitenkin lyhyeksi. Kun AKP:n hallituksen asema oli turvattu, armeija tehty vaarattomaksi ja oikeuslaitos ”normalisoitu”, Erdoğanin ei enää tarvinnut teeskennellä demokratian ystävää, vaan hän katsoi voivansa toteuttaa valitsijoidensa mandaatilla omat halunsa. Hän on halunnut ja päässyt samanlaiseen yksinvaltiaan asemaan kuin Kemal Atatürk aikoinaan.
Kun Atatürk pyrki luomaan maallisen yhteiskunnan, joka olisi eurooppalaisen moderni, Erdoğanin tavoitteena ovat uskonnolliset sukupolvet ja osmanien perinteiden luotsaama valtio. Mutta keinot ovat melko samanlaisia, sellaisia, joita on helppo käyttää valtiossa, jossa ei ole demokraattisia perinteitä vaivaksi asti.
• Vallan keskittäminen omiin ja lähimpien neuvonantajien käsiin. Monen ministerin valta on vähentynyt, kun taas pääministerin viraston valta on kasvanut. Sille rakennetaan parhaillaan uutta valtavaa kompleksia eristetylle luonnonsuojelualueelle. Sitä on verrattu Valkoiseen taloon ja Pentagoniin ja se näyttää kuvissa suuremmalta kuin meidän valtioneuvoston rakennuksemme. Neuvonantajista ei tiedetä paljoakaan, he eivät ole vastuussa kenellekään muulle kun herralleen.
• Salaisen poliisin vahvistaminen ja sen valtuuksien laajentaminen.
• Koululaitoksen käyttäminen uusien kannattajien muovaamiseen, esimerkiksi uskonnollisten imam-hatip-koulujen kautta, joiden asema on vahvistettu.
• Valtionhallinnon, varsinkin koululaitoksen ja oikeuslaitoksen, puhdistaminen epäluotettavista aineksista ja miehittäminen omilla miehillä (ja joskus naisilla).
• Lupahallinnon ja tarjouskilpailusäännösten kehittäminen siten, että päätösvalta suurissa asioissa jää pääministerille, joka voi ottaa niistä oman palkkionsa.
• Poliisikunnan ja syyttäjäkunnan muokkaaminen siten, että niiden piirissä ymmärretään olla puuttumatta tällaisiin korvauksiin.
• Yleisen moraalin muokkaaminen siten, että ymmärretään päättäjien ”bonuksia”.
• Lehtien ja TV-kanavien hankkiminen vahvistamaan kansalaisten tukea tälle toiminnalle.
• Kriittisten lehtien, TV-kanavien ja journalistien vaimentaminen.
• Vaikeammin ohjattavan sosiaalisen median toiminnan rajoittaminen.
• ”Omien” yritysten tukeminen, varsinkin rakennusalalla, ja epäluotettaviksi koettujen yritysten vainoaminen esimerkiksi verosakoilla tai tilausten epäämisellä.
• Valtion tilintarkastustoiminnan heikentäminen.
Tällainen toiminta vaatii tietenkin, paitsi demokraattisen perinteen heikkoutta, myös uskoa oman henkilökohtaiseen arvoonsa. Sitä Erdoğanilla on riittävästi. Sitä hän näytti esimerkiksi sunnuntaina voitonpuheessaan AKP:n keskustoimiston parvekkeelta Ankarassa. Hän aloitti kiittämällä Jumalaa tästä voitosta, antaen epäsuorasti ymmärtää Jumalan katsoneen hänet voiton arvoiseksi. Hän kiitti myös kaikkia (muslimi)veljiä maailmalla, jotka olivat rukoilleet hänen voittonsa puolesta.
Ennen kaikkea Erdoğan kuitenkin halveksi vastustajiaan ja vannoi tunkeutuvansa pahimpien vastustajiensa pesiin tuhotakseen heidät. Se ei estänyt häntä julistautumasta kaikkien turkkilaisten päämieheksi. Heihin hän luki ”turkkilaiset, kurdit, latsit, kaukasialaiset, abhaasit, bosnjakit (eli Bosnian muslimit) ja romanit”. Kristityt, siis armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, eivät siten kuulu kansakuntaan, vaikka he ovat eläneet Anatoliassa kauemmin kuin turkkilaiset.
Vaalivoitto on yhä lisännyt pääministerin itseluottamusta ja hän tulee kiristämään otettaan maasta ja vainoamaan vastustajiaan.
uutiskirje 