Linjapuheessaan 15. kesäkuuta kokoomuksen tuore puheenjohtaja ja maan tuore pääministeri Alexander Stubb kertoi olevansa huolissaan Suomen poliittisesta järjestelmästä ja sen kyvystä saada aikaan päätöksiä.
Suomen poliittinen järjestelmä ei tosiaan vielä aivan täydellisesti mahdollista ryskimistä eteenpäin yksin yhteen elinkeinoelämän ehdoilla, vaan asioista vääntäminen hieman hidastaa vauhtia. Aivan kaikki päätökset eivät ole suoraan sinisistä unelmista.
Stubbilta on aivan loogista marista, että politiikassa on ”liikaa me ja ne -ajattelua”. Päätöksiä tosiaan olisi paljon helpompi tehdä, jos kaikki kuvittelisimme olevamme ”heitä”.
Siitä Stubbille pisteet, että hän on oivaltanut, ettei politiikka ”ole vain vaaleissa ehdolla olemista ja äänestämistä”. Aika monelle poliittinen toiminta nimittäin ei ole sitä ensinkään.
Tosin jotenkin en usko Stubbin silti tarkoittaneen ulkoparlamentaarista toimintaa.
Mitä sitten? Stubbin mukaan ”rauhallisesti mieltään osoittava opiskelija tai eläkeläisrouva puhumassa taitetusta indeksistä kansanedustajalle torilla, se vasta politiikkaa onkin”.
Ainakaan kumpikaan ei ole minkäänlainen uhka kokoomuksen harjoittamalle politiikalle.
Politiikka on mitä suurimmassa määrin määrittelyvaltaa. Se vasta politiikkaa onkin.
Stubb jatkaa, ettei poliitikkojen tehtävä ”ole saavutettujen etujen puolustaminen ja maailman muutoksen tiellä seisominen”.
Kontekstista irrallaan tämä ei tarkoita mitään. Täytyisi tarkastella, kuka on puolustuskannalla, kenen etuja ollaan viemässä ja kuka hyötyy käynnissä olevissa muutoksista.
Maailman muutos tietysti on jotain, joka vain tapahtuu passiivissa, omalakisesti ilman politiikkaa. Enhän minä, mutta pojat. Eikä pojatkaan, kun maailma. Noin vain menee ja muuttuu.
Jos olisin naiivi, sanoisin, ettei poliitikon tehtävänä ole väittää näin pehmoisia, vaan ottaa vastuu ajamansa politiikan seurauksista.
Ei ihme, että Stubbia nyppii ”syyttely” politiikassa. Onhan se ikävämpää kuin kiittely, mutta molempiin tuppaa olemaan jokin syy.
Tilaa säästääkseni tiivistän noin puolet linjapuheen abstaktista hötöstä tähän: tulevaisuudenusko, osaaminen, luovuus, ahkeruus, yritteliäisyys, vapaus, vastuu, oikeudenmukaisuus ja pakollinen maininta puhtaasta ympäristöstä. Näin.
Sen, että nämä sanat sinänsä eivät tarkoita mitään, todistaa se, että niillä voidaan perustella aivan vastakkaisia toimenpiteitä ja linjauksia.
Stubbin mukaan vastuu tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei huolenpitoa ”perheestä, läheisistä ja muista ihmisistä” voi ulkoistaa valtiolle. Olen periaatteessa samaa mieltä.
Vaan mahtaako Stubb toimia itse omaishoitajana monellekin lähipiirinsä vanhukselle? Ei kai hän vain ole vienyt lapsiaan päiväkotiin? Saakohan nämä vastuut ulkoistaa yksityiselle? Onkohan Alexander päteväkin päihdekuntouttaja tai mielenterveyshoitaja? Majoittaakohan hän olohuoneensa sohvalla useinkin asunnottomia?
Nämä kysymykset ovat yhtä relevantteja kuin alamaisten tauoton arvostelu siitä, etteivät nämä kenties kanna kylliksi vastuuta toisistaan. Aika moni kantaa voimiensa yli ja moni kantaisi enemmänkin, jos siihen vain olisi mahdollisuus.
Miksi ei ole, siinäpä kymmenen pisteen kysymys.
Ei lähimmäisistä huolehtiminen ole mitään kevyttä puuhastelua. Hoiva, kasvatus ja opetus vain, aliarvostettuina akkain hommina, usein sellaisina halutaan esittää. Se on politiikkaa, teräksenkovaa ja kylmää politiikkaa.
Stubbin usko hyväntekeväisyyden kaikkivoipaisuuteen on hämmästyttävän sokea siihen nähden, miten hän suomii maternalismia ja paternalismia.
Stubb jatkaa talouden sanelevan politiikan reunaehdot. Siinä hän on pitkälti oikeassa, vaikka unohtaakin mainita, että myös talouden reunaehdot sanelee joku.
Puhumattakaan, että useimmiten reunaehtoina esitetyt väittämät ovat politiikkaa, eivät tosiasioista seuraavia välttämättömyyksiä.
Stubbin ja politiikan valtavirran jakamat reunaehdot ovat suunnilleen seuraavat. Elämme velaksi, väestön ikääntyessä tulot eivät riitä kattamaan menoja ja tämän vuoksi julkiset palvelut on ajettava alas.
Tai kääntäen, tarvitaan talouskasvua, jotta voidaan rahoittaa julkisia palveluita. Tämä pitää paikkansa ja sanelee reunaehdot sikäli, kun haluamme hoitaa taloutta nykyisellä tavalla.
Se taas on poliittinen valinta.
Jos emme kyseenalaista tai analysoi näitä väittämiä, joudumme hyväksymään Stubbin tarjoamat ratkaisut ”kestävyysvajeeseen”.
Tärkeimpiä niistä tuntuu olevan julkisten alasajo. Se on täydellisesti linjassa sen kanssa, että parhaillaan ylikansalliset toimijat kärkkyvät niitä kymmeniä veromiljardeja, joilla näitä palveluja pyöritetään.
Ja ne ovat saamassa siihen mahdollisuuden. Jos TTIP ja palvelukauppasopimus tulevat voimaan, julkisille voidaan heittää lopulliset hyvästit.
Muita Stubbin arvojen konkreettisia ilmentymiä linjapuheessa ovat eläkeiän nosto, ”työmarkkinoiden jousto”, yksityisen asuntorakentamisen ja tonttitarjonnan lisääminen sekä kaikenlainen yritysten valvonnan ja säätelyn vähentäminen.
”Kokoomus on arvopuolue”, Stubb sanoo puheessaan. Totta kai sanoo.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa arvopuheella miltei poikkeuksetta väistellään kysymystä vallasta. Siitä hyötyvät ne, jotka valtaa käyttävät ja joilla sitä eniten on.
Vaan kenen on vastuu, kun kansa tehtyyn rooliin astuu?
uutiskirje 
