Hesari julkaisi äskettäin (HS 27.5.) ansiokkaan kriittisen katsauksen Ylen ohjelmapolitiikkaan ja tulevaisuuteen. Haastateltujen kannanotot paljastivat tahtomattaankin Ylen ohjelmapolitiikan ongelman: sen, ettei Ylellä ole sisältöjä laadullisesti arvioivaa ohjelmapolitiikkaa. Ylen tavoittelee maksimikatsojamääriä ja samalla rajoittaa tavoitettavat tiettyyn ikään. Ei ole suotavaa, että katsojat ovat yli 65-vuotiaita, eikä lapsistakaan ole niin väliä. Nuoret ja varhaiskeski-ikäiset ovat himottu saalis.
Miksi? Koska he ovat kulutuskykyisimpiä ja ennen kaikkea kulutushaluisimpia. Nuorisojahti, josta Hesarikin puhuu, on yleinen trendi kaikkialla yhteiskunnassa, ei suinkaan sympatiasta nuoria kohtaan vaan markkinasyistä.
Tästä näkemyksestä seuraa, että Ylen ohjelmapolitiikasta päättävät lähinnä kaupalliset kanavat. Niille katsojamäärien maksimoimiseen on luonnollinen tarve: hengissä säilyminen mainostuoton avulla. Katsoja nekin viulut perille mennen maksaa. Ylellä maksaja on sama, mutta raha tulee valtion automaatista.
On rasittavaa vuodesta toiseen seurata, miten Yle peesaa kaupallisten kanavien tarjontaa.
On rasittavaa vuodesta toiseen seurata, miten Yle peesaa kaupallisten kanavien tarjontaa. Jos Maikkarilla keksitään jättiluvut keräävä tanssiohjelma, kohta jo Yle rustaa pystyyn jotain samantapaista. Sama koskee kotimaisia sarjoja ja kaikkia viihdeohjelmia. Laadulla ei ole niin väliä. Hinnalla on, halvalla pitää tehdä, ja se kyllä näkyy ruudussa. Jos kaupallinen kanava alittaa riman, Yle panee riman vielä alemmaksi. Älyvapaata möykkäviihdettä ja kolmikymppisten seksi- ja viinaongelmia riittää. Niitä eivät tosiaan yli viisikymppiset jaksa ikuisesti seurata.
Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen sanoo Ajankohtaisen Kakkosen taannoista Venäjä-iltaa ”räiskyväksi”. Kysymys kuuluu: onko Ylen päämääränä tehdä erittäin tärkeää ja ajankohtaista asiaa käsittelevästä ohjelmasta nimenomaan ”räiskyvä”, jotta mahdollisimman moni suomalainen istuisi sen ääressä päivittelemässä ja kauhistelemassa? Vai olisiko vaikeasta kansainvälispoliittisesta tilanteesta pyrittävä antamaan vähän syvällisempi kuva kuin se, että Putin on perkeleestä ja Venäjä vihollisemme, ja ne, jotka ajattelevat toisin, ovat puolihulluja?
Hesarin jutussa on haastateltu pariakymmentä Ylessä työskentelevää tietolähdettä. Pääasiassa he ovat esiintyneet nimettöminä, koska ovat tavalla tai toisella taloudellisesti riippuvaisia Ylestä. Minua tämä kauhistuttaa: onko kansan rahoittama Yle sellainen vallantäyteisen byrokratian pesä, että sen työntekijä ei uskalla omalla nimellään esittää perusteltua kritiikkiä? Mitä se kertoo Ylen työilmapiiristä ja johtamiskulttuurista?
Moni työntekijä on lausunut järkeviä mm. siitä, että Ylen ohjelmiston laadun esteenä ovat osittain juuri sen tavoitteet: kun Yle yrittää saada lähes kaikki käyttämään palvelujaan, tehdään paljon, mutta ei keskitytä tarpeeksi. Sekin uskalletaan sanoa, että päänsärkyä aiheuttavat erityisesti pomot, jotka tekevät sisältöpäätöksiä vaikka eivät sisällöistä paljonkaan tiedä.
Myös Ylen hallintoneuvoston puheenjohtajalla Ilkka Kantolalla on järkevä pointti. Hän kyselee, onko Ylen katsojatavoite pantu liian korkealle digitaalisen viestinnän pirstouttamassa mediakulttuurissa. Tämä koskee nimenomaan nuoria ja varhaiskeski-ikäisiä kansalaisia; jumalan kiitos ihmisellä siinä iässä on jopa iltaisin muutakin tekemistä kuin telkkarin töllötys. Maan tulevaisuus olisi uhattuna, jos ei niin olisi.
Ylen johto on oikeassa siinä, että yhtiö perustelee olemassaolonsa ja kansalta saamansa rahoituksen juuri sillä, että kansa sen palveluja käyttää. Se ei tarkoita sitä, että jokaiselle ohjelmalle on saatava tietyn ikäisten katsojien enemmistö. Ei Ylen pidä haaveilla enemmistöistä vaan koko kansaa palvellakseen sen on haravoitava katsojikseen kaikki vähemmistöt, sillä erisuuruisista vähemmistöistä kansa koostuu.
Radio on organisoitunut erinomaisesti. Sen eri kanavilta saavat kaikenlaiset vähemmistöt mieleistänsä ohjelmaa. Kulttuuriorientoinut ei voi lakata ylistämästä Yle Radio 1:n ohjelmia ja niiden ammattitaitoisia, alastaan innostuneita toimittajia. Mikä estäisi saman järkevän erikoistumisen myös televisiokanavilla, joita Ylellä sentään on neljä? Kulttuurikanava Teema oli hieno keksintö, mutta on kotimaisen tuotannon osalta rappeutunut ikivanhojen ohjelmien uusintojen ja uusintojen uusintojen uusintojen lähettäjäksi. Ulkomaiseen voi kyllä luottaa, mutta missä on kotimainen uustuotanto? Mikä siinä muuten onkin, että Yle osaa kyllä ostaa muualla tehtyä, mutta oma tuotanto on heikoissa kantimissa – ja tämä koskee myös viihdettä?
Onko Ylellä vielä kansansivistyksellinen tehtävä? Tämä kysymys on esitettävä varovasti, sillä jo lausuessaan sanan ”sivistys” ihminen on vaarassa leimautua fossiiliksi. ”Kansansivistys” on vielä kauheampi sana yhteiskunnassa, jota hallitsee ajatus, että ihmisen on saatava sitä, mitä hän haluaa, ei suinkaan sitä, mitä hän tarvitsee.
Minä kuitenkin toivon, että Ylen piirissä joku näitä sanoja käyttäisi ja rohkenisi vielä arkiston uumenista kaivaa esille paperin, jossa tuo sivistystehtävä määriteltiin. Sen ansiosta on kansa maan perukoita myöten saanut kosketuksen sivistykseen ja kulttuuriin. Sen ansiosta meillä on sellainen kansainvälisen tason huippubändi kuin RSO. Maan paras teatteri ja kirjallisuus on päässyt suuren yhteisen kansan tietoisuuteen juuri Yleisradion kautta. Ja sen kautta kansa on saanut tärkeää oppia politiikasta ja koko yhteiskunnan toiminnasta. Eivät ole vähäpätöisiä ansioita nämä.
Yle tavoittelee uuden rahoitusmallinsa turvin suurta nousua. Mitä Yle ”nousulla” tarkoittaa? Katsojamäärien nousua huippulukemiin? Vai myös huippulaatuista ohjelmistoa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 