Kesällä istuntotauon aikana oli aikaa kiertää turuilla ja toreilla, tavata ihmisiä ja kuulla ihmisten arjesta. Yksi tarina sai taas miettimään vanhuspalvelulakia ja laitospaikkojen määrän vähentämistä. Se on tarina 90-vuotiaasta muistisairaasta vanhuksesta, joka asuu yksin.
Lähin omainen on sadan kilometrin päässä oleva iäkäs sisarus, josta ei avuksi ole. Muut omaiset asuvat vielä kauempana. Vanhus viettää vuorokaudesta 23 tuntia täysin yksin. Neljä kertaa päivässä hänen luonaan käy kotipalvelu, mutta käynnit ovat pikaisia, vartin mittaisia. Siinä ajassa ehtii vain välttämättömimmät työt, antaa lääkkeet ja lämmittää ruuan. Vanhuksen ja omaisen toive olisi, että vanhukselle löytyisi turvallinen, asumismuoto, jossa hänellä olisi seuraa muista vanhuksista. Kunnalla sellaista ei ole tarjota ja yksityiseen laitokseen vanhuksella ei ole varaa.
Rakenteita on ravisteltava ja säästöjä löydyttävä jokaiselta sektorilta. Vanhusten laitospaikkojen vähentämisellä on arvioitu saatavan jopa 300 miljoonaa euroa säästöä. Vanhainkotipaikkoja ja vuodeosastopaikkoja on käytännössä muutettu palveluasumiseksi, jolloin kustannuksista, muun muassa lääkkeiden ostosta, vastaa asiakas eikä kunta. Vielä hetki sitten vuodeosastona toimineen terveyskeskuksen huone on äkkiä tyhjennetty vaipoista, vaatteista ja pesuaineista ja sänky on viety pois. Kun ”palveluasuntoon” muuttava vanhus on tuonut huoneeseen oman sänkynsä ja nojatuolinsa, kaappiin on viikattu omat vaatteet ja vessaan viety omat vaipat ja pesuaineet, on palveluasunto valmis.
Jokainen vanhus on ansainnut arvokkaan ja turvallisen ikääntymisen.
Laitospaikkojen vähentäminen on johtanut myös siihen, että sairaita vanhuksia kotiutetaan ilman jatkoseurantaa yksinäisiin koteihinsa, vaikka huonokuntoiselle vanhukselle pitäisi aina löytyä hoivapaikka. Vanhukset eivät myöskään aina enää pääse hoitoon, kun sitä haluavat tai tarvitsevat.
Tarinan kaltaisia vanhuksia elää Suomessa liikaa. Omaiset jopa satojen kilometrien päässä pelkäävät vanhuksensa puolesta, eivätkä käytännössä pysty tekemään mitään auttaakseen tätä. Ne vanhukset, jotka eivät pääse sängystä ylös itse, ovat sänkynsä ja kotinsa vankeja vuorokaudet läpeensä. Kaikilla ei ole omaisia, eikä niin ollen minkäänlaista tukiverkostoa. Heillä ei edes puhelin soi.
Hoitajan työtä mitataan tehokkuudessa ja aikaa vanhuksille kotikäynneillä tai laitoksessa on aivan liian vähän. Hoitajat kärsivät jatkuvasta huonosta omastatunnosta, kun ei ole aikaa pysähtyä, kuunnella tai vaikka lukea vanhukselle. Koko ajan vallitseva kiire sulkee pois ihmisten välisen luonnollisen kontaktin.
Usein tapellaan siitä, kuka palveluja tuottaa ja kuka viulut maksaa. Yhtä usein unohtuu kuitenkin vanhustenhoidon merkitys, miksi sitä tehdään. Myös hoitajien jaksaminen alkaa olla kortilla. Työtä on enemmän kuin ehtisi tehdä, eikä inhimilliseen kontaktiin jää aikaa. Resurssien turvaaminen tulevaisuutta varten ei ole itsestään selvää.
Politiikka on arvovalintoja. Jokainen vanhus on ansainnut arvokkaan ja turvallisen ikääntymisen. Mutta onko nykyajan hyvinvointiyhteiskunnassa turvalliseen ikääntymiseen mahdollisuus vain varakkailla?
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varapuheenjohtaja ja kansanedustaja.
uutiskirje 
