Ensimmäinen puoli vuotta lapsen kanssa oli rankkaa aikaa ja Tiina Manninen oli usein itkuinen. Neuvolassa oli vaikeaa ottaa puheeksi omaa pahaa oloa 10 minuutin pikavisiiteillä, joissa keskityttiin lähinnä lapsen kehitykseen. Tuore äiti myös tulkitsi, että oireet saattoivat olla tottumattomuutta uuteen tilanteeseen, sillä lapsi oli hänelle ensimmäinen ja ainoa. Puolen vuoden jaksoa seurasi vuoden hyvä jakso, mutta sitten ongelmat räjähtivät käsiin syksyllä 2004.
– Minulle tuli pakkoajatustyyppisiä pelkoja, joiden vuoksi olin valtavan ahdistunut kaiken valveillaoloaikani. Se johti lopulta itsetuhoisiin ajatuksiin. Olin siihen aikaan avoliitossa ja miestäni pelotti lähteä aamuisin töihin, sillä hän oli niin huolissaan sekä minusta että lapsesta.
Apua oli löydettävä nopeasti, mutta Manninen ja hänen miehensä eivät tienneet mistä lähteä sitä hakemaan. Ajatus tavalliselle terveyskeskuslääkärille menosta oli täysin poissuljettu. He päättivät kääntyä yksityisen psykologin puoleen, joka kirjoitti pikalähetteen mielenterveystoimistoon.
Omin kustannuksin ei ollut varaa käydä terapiassa kuin noin kerran kuukaudessa vanhempien tuella.
Jälkikäteen Manninen kokee olleensa onnekas, kun hänellä oli tuolloin joku apuna ja taloudellisena tukena. Nyt hän elää yksinhuoltajana, eikä hänellä olisi varaa mennä yksityiselle psykologille.
– Pikalähetteelläkin odotusaika olisi ollut 2–3 viikkoa, mutta tilanteeni oli kriittinen, ahdistus sietämätön ja päivänkin odotus tuntui pitkältä. Silloinen avomieheni ilmoitti mielenterveystoimistoon, että apua on saatava heti ja lopulta sain akuuttiajan.
Siitä alkoi monivaiheinen hoitohistoria. Mielenterveystoimistossa ehdotettiin ensin päiväsairaalaa, jossa Manninen alkoikin käydä päivittäin puoli yhdeksästä kolmeen. Lapsi laitettiin päivähoitoon, mikä oli sekin aiemmin lasta kotona hoitaneelle äidille kova paikka.
– Mielenterveystoimistossa oli tarjolla vain keskusteluaikoja omahoitajille, jotka vaihtuivat tiheään, muttei terapiaa. Keväällä 2005 minulle kerrottiin, että minulla on oikeus hakea Kelan kuntouttavaa terapiaa, koska hoitosuhde mielenterveystoimistoon oli kestänyt vaaditun ajan.
– Terapeutti piti kuitenkin etsiä omakustanteisesti yksityiseltä. Siihenkään ei olisi ollut varaa, ellen olisi elänyt parisuhteessa, jossa toinen kävi töissä. Lopulta löysin sopivan henkilön ja kävin kolme vuotta terapiassa, Manninen kertoo.
Kuopasta voi nousta
Jälkikäteen Manninen toteaa, että terapia pelasti hänen henkensä ja osoitti, että kuopasta voi nousta. Kuntoutuminen alkoi todella vasta terapiassa. Siellä hän sai ymmärrystä taustoihin, jotka saattoivat laukaista masennuksen ja ahdistuksen, joita oli esiintynyt lievempänä yläasteelta saakka. Traumat juonsivat juurensa aina lapsuuden tapahtumiin.
– Kolme vuotta terapiaa on lyhyt aika mikäli ihminen menee rikki varhain. Ensimmäiset puolitoista vuotta menivät luottamuksen rakentamiseen ja vasta sen jälkeen uskalsin olla oma itseni ja puhua avoimesti kaikista ajatuksistani. Terapian ansiosta pystyin luopumaan sairauslomasta ja pääsin takaisin työelämään vuosiksi 2006–2007 päiväkotiin äitiysloman sijaiseksi.
Vuoden 2007 syksyllä, kun terapiassa oli käynnistymässä viimeinen vuosi, oli edessä uusi kriisi, kun työt loppuivat ja Mannisen parisuhde päättyi. Hän yritti kestää huolien ja taloudellisten paineiden keskellä, mutta romahdus seurasi seuraavan vuoden alussa. Samalla painoi huoli terapian loppumisesta, sillä omin kustannuksin hänellä ei ollut varaa käydä terapiassa kuin noin kerran kuukaudessa vanhempien tuella.
Ensimmäisen terapiajakson jälkeen Manninen jäi käytännössä pelkkien lääkkeiden varaan lukuun ottamatta satunnaisia käyntejä omakustanteisesti tutun terapeutin luona. Vaikeimpia olivat jaksot, jolloin lääkitystä muuteltiin voinnin ollessa muutenkin huono. Kelan vaatiman viiden vuoden tauon jälkeen hän sai hakea uutta terapiajaksoa, jota on nyt takana vuosi.
– Jo puolen vuoden terapian jälkeen masennuspisteet alkoivat laskea. Tällä hetkellä ne ovat lievän tasolla ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen.
Manninen toivoo pääsevänsä vielä työelämään kiinni. Yhteiskunnallisista vaikuttamisesta kiinnostuneella Mannisella on takana muun muassa kuntouttava työjakso Vasemmiston paikallistoimistossa Tampereella ja hoitoalan sijaisuuksia. Hän on ollut myös kunnallisvaaliehdokkaana Tampereen Vasemmistoliiton listalla viime kunnallisvaaleissa.
Paljon parannettavaa
Diagnooseiksi tarkentuivat myöhemmin dystyyminen masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Manninen on perehtynyt henkilökohtaisten kokemustensa kautta mielenterveyspalveluiden nykyiseen tilaan, ja hän löytää paljon parannettavaa.
– Tarvittaisiin ehdottomasti lisää matalan kynnyksen paikkoja, joissa olisi psykiatrista osaamista ja jonne olisi mahdollista päästä ilman lähetteitä. Sen sijaan niitä ollaan lakkauttamassa kuten Helsingissä Auroran psykiatrista päivystystä. Terapiaa pitäisi tarjota myös julkisella puolella. Keskustelukäynti psykiatrisella sairaanhoitajalla kerran kuukaudessa ei riitä.
– Olen itse saanut kokea sen muutoksen, jonka voi terapialla saavuttaa. Koen terapian elinehtona lääkehoidon rinnalla. Nyt sitä saa vain pieni osa.
– Palvelut ovat hajallaan ja sirpaleiset. Mielenterveystoimistot, psykiatriset poliklinikat, Kela ja terapeutit toimivat kaikki erillään toisistaan. Kokisin tärkeäksi, että edes kerran vuodessa kuntoutujalla olisi mahdollisuus verkostopalaveriin, jossa edellä mainitut tahot olisivat läsnä ja ihmisen tilanne voitaisiin katsoa kokonaisvaltaisesti. Nyt kukaan ei tee varsinaista kuntoutussuunnitelmaa. Kuinka ihminen voi kuntoutua, jos hänet jätetään pelkkien lääkkeiden varaan?
Huoli 2015 vaatii stoppia säästöille
Mieletön huoli 2015 -kampanja sai alkunsa, kun joukko psykiatrisia hoitajia sai tarpeekseen mediasta tulvivista perhetragediauutisista ja samaan aikaan jatkuvista mielenterveyspalveluiden leikkaamisesta.
Hoitajat päättivät pelkän puhumisen sijaan tehdä jotain konkreettista palvelujen alasajon pysäyttämiseksi ja mielenterveyskuntoutujien asian edistämiseksi. Kampanjaa organisoimaan kutsuttiin avuksi kokenut kansalaisaktivisti Pia Lohikoski Keravalta.
Sana on levinnyt etenkin sosiaalisen median ansiosta ja Huoli 2015 -kampanja on lyhyessä ajassa kerännyt suuren joukon kansalaisia taakseen. Kampanja huipentuu 27.1. kello 16.30 eduskuntatalon edessä järjestettävässä mielenilmauksessa, jonne odotetaan satoja osallistujia.
Kampanjaan liittyvän adressin voi käydä allekirjoittamassa 26.1. saakka. Adressi luovutetaan sosiaali- ja terveysministerille 27.1. Siinä vaaditaan hallitusohjelmaan kirjattavaksi, että laitoshoitopaikkojen leikkaaminen on jäädytettävä, kunnes muu palvelujärjestelmä pystyy vastaamaan asiakkaiden hoidon tarpeisiin. Vaikka laitospaikkoja on leikattu, resurssit eivät kuitenkaan ole siirtyneet avopuolelle.
Tukensa kampanjalle ovat ilmaisseet muun muassa muusikko ja toimittaja Wallu Valpio, rap-artisti Paleface (Karri Miettinen), ohjaaja ja kirjailija Neil Hardwick sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori ja psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma.
Mielenilmaukseen osallistuvan rap-artisti Palefacen mielestä yksi yhteiskunnan tärkeimmistä mittareista on se kuinka hyvin tai huonosti se kohtelee heikompiosaisistaan.
– En voi hyväksyä psykiatristen sairaalapaikkojen vähentämistä enkä osastojen sulkemisia. Yhteiskunta ei voi nähdä tällaisia palveluita yksinomaan tulosvastuuyksiköinä ja hyvinvointia bisneksenä. Sellaisen ajattelun vaikutukset ovat kauaskantoiset ja heijastuvat suoraan yhteiskunnan rakenteissa. Tehokkuusajattelu liian pitkälle vietynä on tuhoisaa.
uutiskirje 
