Neljän kuukauden etsimisen jälkeen löysin vihdoin meille kahden huoneen asunnon, jonka voimme vuokrata ja jossa voimme elää omillamme. Aviomieheni perhe ei tosin ollut tyytyväinen, heidän toiveensa on, että asuisimme heidän kanssaan.
Mieheni perhe on hyvin erilainen kuin oma perheeni; koko elämänsä he ovat eläneet omassa kylässään Maidan Wardakin maakunnassa ja vasta muutama vuosi sitten he muuttivat Kabuliin. He eivät voi ymmärtää minua. He eivät voi ymmärtää sitäkään, että haluan elää itsenäistä elämää erillään heistä.
Nyt asumme omassa asunnossa erossa mieheni perheestä, mutta vierailemme usein heidän luonaan ja maksamme heidän kulunsa.
Monet naiset eivät voi äidiksi tultuaan tehdä töitä tai opiskella.
Pidän itseäni onnekkaana, koska minulla on oma elämä. Monet ystävistäni haluaisivat avioiduttuaan myös elää itsenäistä elämää, mutta eivät voi.
Eräs ystäväni on onnellisesti naimisissa, mutta hänkin haluaisi oman kodin, ettei hänen tarvitsisi elää miehensä perheen kanssa. Hän ei kuitenkaan voi ilmaista toivettaan, sillä hän pelkää, että hänen miehensä ja miehen perhe voisivat pahastua.
Toista ystävääni tapasin jokin aika sitten hääjuhlissa. Hän kertoi minulle, että kolmen vuoden vaikeuksien ja ongelmien jälkeen hän oli vihdoin onnistunut muuttamaan omaan kotiin miehensä perheen luota. Kolme vuotta hän oli säästänyt kaikki rahansa ja lopulta hän oli myynyt kultansa. Näiden rahojen turvin hän oli onnistunut ostamaan pienen talon omalle perheelleen – itselleen, aviomiehelleen ja heidän lapsilleen.
Myös minä olen luvannut tehdä työtä ja auttaa miestäni vuokran maksussa ja muissa perheemme kuluissa. Yksi ihminen ei voi kustantaa kahden perheen elämää. Siksi kirjoitan näitä tarinoita teille suomalaisille. Ansaitsemallani rahalla voin auttaa miestäni maksamaan vuokramme.
Tyttäreni Nargis käy nyt päiväkotia. Hän on osapäivähoidossa ja minulla on hiukan vapaata aikaa, jolloin voin esimerkiksi kirjoittaa näitä kolumneja. Äidiksi tuleminen ei ole merkinnyt, että olisin joutunut luopumaan kaikesta – kuten joskus aikaisemmin pelkäsin.
Monet naiset eivät voi äidiksi tultuaan tehdä töitä tai opiskella. Ne, jotka elävät aviomiehensä perheen kanssa, joutuvat pyytämään luvan työssäkäyntiin; aina he eivät sitä saa. Mutta jos he saavat luvan, he voivat jättää lapsensa anopin ja tätien hoidettavaksi.
Niillä taas, jotka asuvat omassa asunnossa, ei ole muuta mahdollisuutta kuin laittaa lapsensa päiväkotiin. Aina se ei kuitenkaan onnistu: Kabulissa on vain muutamia valtion ylläpitämiä päiväkoteja. Yksityisiä päiväkoteja on joitakin ja ne ovat paremmin varustettuja, mutta ne myös maksavat enemmän.
Minä olen onnekas, kun tyttäreni sai paikan päiväkodissa. Uskon, että jos henkilökunta pitää hyvää huolta lapsista, päiväkoti on hyväksi lapsen kehitykselle. Esimerkiksi oma tyttäreni oli aikaisemmin hyvin ujo, mutta nyt hänestä on tullut sosiaalisempi ja hän viihtyy ihmisten kanssa, vaikka ei tuntisikaan heitä. Muutamakin tunti päivässä on hyväksi.
Kun Nargis on päiväkodissa, saan aikaa itselleni. Sekin on tärkeää. Käyn esimerkiksi kuntosalilla. Näinä päivinä, kun tilanne Afganistanissa on hyvin paha ja ihmisillä on paljon ongelmia ja vaikeuksia elämässään ja kaikki pelkäävät tulevaa, urheileminen antaa voimia. Urheilu on hyväksi niin ruumiille kuin sielullekin.
Käännös: Shakiba Adil ja Kirsi Mattila
Marzia Gholami on 24-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä kolme vuotta sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Marzia toivoo voivansa palata töihin, mutta Afganistanissa naisen työssäkäynnille on monia esteitä.
uutiskirje 