Kansan Uutisten entinen kulttuuritoimittaja ja lehteen kulttuuriesseitä lähes 30 vuotta kirjoittanut Pirjo Hämäläinen menehtyi sairaskohtaukseen 4. helmikuuta. Hänen viimeinen Kansan Uutisten juttunsa Kun isoisä Suomeen ui ilmestyi tällä paikalla 29. tammikuuta. Uuden vuoro olisi ollut tänään.
Julkaisemme Pirjon muistoksi omaelämäkerrallisia otteita hänen vuosien varrella kirjoittamistaan esseistä.
Jos joku väittää näkevänsä lapsuutensa vain yhtäjaksoisena poutana, minulle rakkaimpia olivat kurjat harmaat tuokiot.”
Meillä vasemmistoliittolaisilla on ollut aina vahva kiusaus heittäytyä marttyyreiksi, ei sorrettujen puolustajiksi vaan sorretuiksi. Jos kukaan muu ei älyä, ripustamme omin käsin kaulaamme lapun, jossa lukee: huono, huonompi, huonoin. Vaikka vasemmistoaate roihuaisi lieskoina sydämessä, siihen suhtaudutaan kuin syntiin, jonka toiset ilman muuta tuomitsevat.
Asuin opiskeluaikoina vanhaan kirkkonummelaishuvilaan perustetussa kommuunissa. Tarvittaisiin sanomalehti, totesimme, mutta mikähän tilattaisiin. Jäsenistö oli vahvasti Kansan Uutisten kannalla, mutta sitten joku heitti kehiin yläkerran vuokraisännän, Rautavaaralta muuttaneen perämetsien pojan. Mitä se sanoo, kommuunissa aprikoitiin. Mitä jos se häätää meidät tämän takia ulos. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että kalaverkkoja kutova vuokraisäntä saattoi olla itsekin työväenliikkeen miehiä.
3.12.2003
Nyt on päädytty nimittäin siihen absurdiin tilanteeseen, että päällisin puolin normaalilta vaikuttava isä on unohtanut tyttärensä olemassaolon. Tuolla on joku nainen, isä kuiskaa kauhistuneena äidille, kun istun lapsuuskotini kamarissa. No mutta sehän on sinun tyttäresi, äiti naurahtaa. Isä ei usko. Poika hänellä tietysti on, Jussi, se on selvä, mutta tytär, ei taatusti, äiti sepittelee taas omiaan.
Asiasta sukeutuu riita. Sinä et ymmärrä maailmanmenosta tuon taivaallista, isä huutaa äidille. Sinä et ole koskaan tiennyt mitään etkä tiedä vieläkään. Minä yritän keskittyä kirjaani, mutta kuvitteellisten perheiden ihmissuhdeongelmat eivät oikein jaksa kiinnostaa. Jokin maaginen realismi saattaisi tosin olla paikallaan.
5.11.2003
Aina isänpäivän koittaessa mieleen nousee epäilys koko sukupuolijärjestelmän mielekkyydestä. Äitiä me tarvitsemme ehdottomasti. Äiti imettää meidät, sekoittaa pullamöllit, laskee kotilaskut, virkkaa iltaisin patalaput, jotka käsityötunnilla paakkuuntuivat pelkäksi hikiseksi lankamöykyksi. Äiti lyhentää hameet ja leventää lahkeet, äiti lainaa huulipunaa ja suihkuttaa korvan taakse kalleinta parfyymiaan. Äiti ansaitsee totisesti ruusunsa ja korttinsa, joissa horjuvin kirjaimin todistetaan: Kitos äiti kaikesta.
Mutta sitten on tämä isä, jota näinä demokratian aikoina pitäisi myös kerran vuodessa kiittää ja ylistää. Mutta miten se tehdään? Miten osoitetaan rakkautta miehelle, josta ei ole patalapun virkkauksessa kuin suunnatonta harmia?
Patalappu, jumalauta, isät perinteisesti karjuvat. Jos sinä et yhdestä patalapusta selviä, miten sinusta ikinä voi tulla yhtään mitään. Insinööri, ekonomi, ydinfyysikko! Hah. Unohda kaikki. Jos patalappu ei ole kymmenen minuutin kuluttua suorakulmainen, sileä ja tasaraitainen, sinun ringetteharjoituksesi loppuvat täsmälleen tähän.
19.11.2004
Agraariin lapsuuteen palatakseni, ennen ei ollut kiire. Ihmiset eivät merkinneet kalentereihinsa viiden minuutin tarkkuudella tapaamisia, vaan vanha kunnon almanakka kertoi silkat pääasiat: milloin oli joulu, milloin pääsiäinen, milloin kylmäsi kyntteli.
Ensimmäisenä uuden ajan ja järjestyneen kirjanpidon enteenä meidän almanakkaamme alkoi ilmaantua sellaisia merkintöjä kuin ”Hertta hypyllään” tai ”Liekki hypyllään”. Mutta nämä koskivat lehmiä ja heidän rakkaushuoliaan, eivät ihmisten askareita.
6.10.2006
Jos joku väittää näkevänsä lapsuutensa vain yhtäjaksoisena poutana, minulle rakkaimpia olivat kurjat harmaat tuokiot, jolloin maataloustyöt pysähtyivät ja saatoin paneutua kehittäviin harrastuksiini, kasveihin ja legoihin. Vanhemmat eivät tätä hyvällä katsoneet, mutta myöhempää elämää ajatellen harrastuksista on ollut kyllä paljon suurempi hyöty kuin pölyisen heinän kanssa hikoilemisesta. Peltoviljelystä ei enää ole, mutta legot ovat jäljellä. No, ei sentään.
10.8.2007
Näin itsenäisyyspäivän aattona seison asennossa ja teen kunniaa niille muslimimiehille, jotka taistelivat viime sodissa Suomen puolesta, ja niille musliminaisille, jotka uurastivat vaikeissa oloissa lottina.
Talvisodan syttyessä Suomen muslimiyhteisössä oli likimain 800 jäsentä, puolet maan kansalaisia ja puolet Nansenin-passilaisia. Tästä piskuisesta joukosta astui riviin peräti 177 sotilasta, joita täydensi jatkosodan aikaan vielä kolme Viron heimohenkistä muslimia.
Kymmenen miestä kaatui ja kolmisenkymmentä haavoittui.
5.12.2013
Naisten ketjun tajuaa vasta silloin, kun on siirtynyt itse lähtijän paikalle. Isomummon äiti, isomummo, mummo ja äiti ovat kaikki aikanaan kuolleet, joten minä seison nyt kuilun reunalla ja odotan omaa vuoroani.
14.5.2015
Kirjoittaja oli hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 